Kaikki luulee, että mun on hyvä olla. Ja että oon ilonen ja ehkä jopa onnellinen. Mutta se ei mene niin. Rehellisesti, mä olen onneton. Jaksan jauhaa paskaa siitä, miten mulla menee. Kaikki luulee mulla menevän näin;
Oon ilonen, jaksan olla sosiaalinen ja positiivinen. Jaksan käydä koulussa ja mennä muiden mukana. Syön säännöllisesti, en vittuile enkä saa raivokohtauksia. Oikeastihan mulla menee näin;
En jaksa käydä koulussa, en syö säännöllisesti - jonka seurauksena syön liikaa ja sitten oksennan. Juon paljon vettä, jotta en olis nälkänen. Ajattelen negatiivisesti lähes kaikesta - en osaa, en pysty - enkä jaksa pitää yhteyttä ystäviin.
Heräsin aamulla, kun herätys oli soinu jo 6min. Jaksoin nousta ylös, koska oli pakko ja puin päälle, meikkasin ja menin alas. Söin - mutta en kerenny oksentamaan - ja laitoin kamat kassiin. Menin ulos oottaa bussia ja poltin tupakan. Kouluun meno oliki sitte täyttä helvettiä. Huomenna bussi lähtee joskus 20 yli 6...
Olo on väsyny, masentunu ja viiltely pyörii päässä koko ajan. Mutta mä en voi viiltää, koska muuten mut heitetään pois alalta, jota opiskelen. En vaan jaksais mennä huomenna kouluun, en yksinkertasesti vaan JAKSA. Vaikka onki tiistai vasta, ni ei.
Kaiken lisäks mun ystävällä, joka on mulle älyttömän rakas, ni sillä ei mee hyvin. En osaa auttaa sitä, vaikka tuntuu että mun pitäis osata. Ahdistavaa, kun tietää toisella menevän huonosti eikä osaa tehä asialle mitään. Enhän mä osaa edes kuunnella sitä.... Tiedän, että mä olen paska ystävä, paska kaikessa. Jokasessa vitun asiassa.
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
