Hirviö

Mä oon paha.
Paha, pahempi, pahin.

Tiedän etten tuu todellakaan pärjäämään yksin. Muutan Kahen viikon sisällä omaan asuntoon. En väitä, etten ois valmis muuttamaan. Mut sanonpahan vaan, että mä en pärjää.

Mun mielessä on niin paljon ajatuksia. Voi olla etten tuu pärjäämään niiden kanssa.

Pelkään, että mä teen itelleni jotain. Siis että mä joudun sairaalaan, kun oon viiltäny niin syvään tai jotain sellasta. Kun mulle on tullu viime aikoina niin monta kertaa sellanen olo, että voisin viiltää. Ja niin helvetin syvälle.

Luulin, että mulla ois menny sen verran hyvin, että ei ois tullut tällasia ajatuksia. Mut ei kai kannata enää uskoa mihinkään... Ei siis ei yhtään mihinkään.

Vihaako tää on vai hä?

Joka kerta, siis joka ikinen kerta, kun mä oon himassa ja äiti juo... mulla menee hermot. Helvetin kiitollinen oon kyllä siitä, että näin ei mee usein.

Ja nyt kun meillä on mun ja äidin lisäks Soitto, Sisko ja sen kihlattu, sekä mun kaks veljee. Kaikki on juonu, enemmän tai vähemmän. Ite tottakai oon täysin selvinpäin.

Musiikki soi tottakai suhteellisen lujaa ja kaikki puhuu HUUTAA päällekkäin koska musiikin alta ei kuulu puhe.

Nii ja vielä seki, että joka vitun kerta kännissä sanotaan asiat joita ei selvänä sanota. Ja kun ne asiat satuttaa myös mua, vaikkei ne suoraan muhun liitykkää.

Hetki sitten mä tulin ylös, en sen takia että mua väsyttää ja menisin nukkuu, vaan siks että mä en jaksanu tota yhtään kauempaa. Mut en mä sitä pakoon pääse ellen lähe tästä talosta.

Haluun jo nukkuu.

Odottaminen ei oo mun juttu.

Aika kulkee eteenpäin ja mua hermostuttaa. Tuntuu, ettei mitään oo viime aikoina tapahtunu eikä tuu tapahtumaankaan mitään, mitä mä todella odotan. Asuntokuviot ei oo selvinny. Tiedän ainoastaan sen että jos sitä asuntoo ei ala löytymään, ni mä muutan kotiin. Toivon, että se löytyis pian. Viime tiistaina tein asuntohakemuksen ja oli vaan yks asunto jossa oli vuokra max. sen, minkä sossu oli määrittäny. Ei siinä mitään, mä haluaisin sen kämpän. Joo, se on suhteellisen pieni, mutta mitä väliä sillä on, kun kuitenkin yksin siihen muutan? Nii, ei mitään. Soittelin siitä kämpästä tänään, mutta ei ne mitään sanonu. Yritin soittaa mun tulevalle tukihenkilölle, mut ei se vastannu tai soittanu edes takasi. Kiitos vain.

Viime aikoina olo on ollu vähän vaihteleva. Mutta pääosin hyvä. En oo sortunu terään vaikka välillä on miäli tehnykki. Sunnuntaina tuleeki sitte 5kuukautta ilman terää.

Mulla oli perjantaina jälkihuoltopalaveri ja siitä jäin sit himaan. Lomasopimuksessa lukee että oon lomilla ens maanantaihin asti. Eilen tultiin Siskon ja sen kihlatun kanssa niille ja torstaina takasi himaan. Soitto tulee kans ja sitte ehkä mein isoveli.

Tänään mä nään Exrakasta. On vähän... outoo? nähä, nähtiin viimeks kuitenki sillon lokakuussa ku oli syysloma. Sillon ku nähtiin oltiin erottu. Syysloman perjantaina menin päivystyksen kautta takasin laitokseen ja sunnuntaina ohjaajan kanssa me haettiin mun tavarat. Sunnuntaina otiin jo erottu... Mä en tiedä mitä mun pitäis sanoo. Kuitenki mä oikeesti sillon välitin siitä, välitin aivan järjettömästi. Kyllähän mä vieläki välitän..

Vapaa?

Joku mua piteli siinä,

Se oli niin kamalan vahva,

Eikä se halunnut päästää irti.

Melkein kuin lihaa ja verta,

Suurempi vuoria, merta

Se sellaiseksi kasvoi mun päässä.

Oiskohan mun aika jo päästää irti? Elää omaa elämää ilman sitä että joku on pompottelemassa mua ja määrittelemässä että mitä teen ja mitä en. Ja että kenen kanssa liikun, kelle puhun ja kenelle en. Henkilö joka näin tekee, veti herneen helvetin syvälle nenäänsä. Pienestä jutusta. Turhasta.

Se ei taida ymmärtää sitä, että mulla on omat mielipiteet. Ja että se olen minä itse, joka päätän mitä teen. On itsestään selvää, että sen kuuluis mennä näin. Mutta tää on mun oma vika, ite mä annoin tän mennä aivan liian pitkälle, enkä päättäny tätä kaverisuhdetta, jos tätä siksi voi edes sanoa, ni tarpeeks ajoissa.

Tää epämääränen kaverisuhde on saanu mut menemään millon eteen ja millon sitte takas taakse. Tää on vieny multa aivan liian paljon voimia ja tää on saanu mun itsetunnon heikentymään. Piilovittuilua, haukkumista kun vedetään taas se helvetin kokonen herne niin syvälle kun se vaan menee. Mä en ymmärrä, että miten mä oon voinu olla niin tyhmä, että oon laittanu sen kaksnaamasen idiootin kaiken edelle. Jos se pyysi jotain multa, tein sen. Millon kävin kaupassa sen puolesta, millon valehtelin.

Välillä mulla käy mielessä, että mä kertoisin kaiken siitä vastuussa oleville aikuisille. Siis aivan kaiken. Mutta mä en halua. Tässä asiassa mä mietin myös itteäni, meinaan oon ollu vitun typerä ja kertonu tälle ihmiselle aivan liikaa mun omia asioita.

Ja mä en anna sen ihmisen pilata mun elämääni yhtään tän enempää. Mulle riitti.

En mä haluis olla tällanen. Mut en vaan löydä muuta vaihtoehtoa. Tuntuu, että ei mee kauaa, ni tää henkilö tulee pyytämään multa taas jotain. Se ei vaan sitä saa. Itehän se mullekki sano, että mun on turha pyytää siltä enää mitään. Niin on myös sen pyytää multa.

En haluu enää

Haluun pois täältä. En haluu olla täällä. En himassa, enkä todellakaan laitoksessa. Ennen odotin kun kuuta nousevaa, että täytän 18, mutta en enää. Nykyään mä vaan odotan että tää kaikki loppuu.

Vihaan aikaa. Oon aina siellä, missä mun ei pitäis siihen aikaan olla. Mä en ole siellä, jonkun toisen ihmisen paikalla, joka pääsee täältä pois.

Tuntuu kun mut ois luotu kärsimään. Kukaan ei halua tukea tai auttaa. Tai sitten ne ei vaan osaa. Mikä musta tekee niin vaikeen autettavan ja ihmisen? Vika on mussa, autettavassa, eikä niissä jotka yritti auttaa. Ne ei jaksa auttaa mua enää.

Vittu. Mä haluun kuolla. Nyt vittu heti.

Mä taidan jättää tästä lähtien välistä...

Himassa ollu perjantaista asti ja oon viellä tästä viikon eteenpäinki. Eilen oli hyvä päivä, vaikka mässäilin aivan liikaa. Sentään oli light-colaa!

Tää päivä onki ollu sitte lähinnä täysin perseestä. Ei se ollu, ku Rakkaani laitto mulle viestiä että sillä ois nyt aikaa nähä. No mä menin niille, olin sielä varmaan joku pari tuntia. Sitte Rakkaani kaveri tuli hakee meiät ja käytii ostaa röökiä abc'lta. Äiti laitto Rakkaalle viestiä että mun pitäis mennä himaan välittömästi. Soitin sit äitille ja se sano et mun pitäs mennä syömää, enhän mä elä millään energiajuomalla.

No. Kun mä tulin himaan, lämmitin ruuan ja jätin kattilan tiskipöydälle koska sinne jäi niin vähän, eikä ne mahtunu mun lautaselle. Mun vanhin veli alko valittaa siitä ku mä jätin siihen niin vähän ja pöydälle. Jos mä oisin sen takasin jääkaappiin laittanu, ni siitäkin ois alkanu joku valittaa.

Ja sillon kun mä söin, otti mun veljeni röökin askista joka siinä pöydällä oli ja lähti kävelemää ulko-ovelle sanoen että nyt hän tekee sen mikä mun ois pitäny tehä. Sitte se otti koiran hihnan ja vei koiran ulos.

Nää tuntu aivan helvetin pahalta. Tuntuu edelleen.

Se oon minä, joka tekee kaiken väärin. AINA se oon mä. En tee mitään koskaan oikein, koska mä olen perheen nuorin. En osaa tehdä mitään järkevää, vaan teen kaikkea tyhmää. Musta tulee pelkkä sossupummi, joka ei saa koulupaikkaa ja opiskeltua ammattia. Oon mä yrittäny, mutta mä olen niin paska ja osaamaton, ettei musta tule mitään.

En muista, että millon viimeks mun perhe ois ollu oikeesti mun tukena. Tai että millon ne ei ois yrittäny olla saamatta mua rikkinäisemmäks. Oikeestaan mulla on vaan mun perhe, jos sitä sellaseks voi kutsua.

Ei mulla enää oo ystäviä, eikä edes kavereita. Ei varsinkaan aitoja. Kaikki vaan on olevinaan sellasia, jotta ne sais tietää mun kipeimmät kohdat. Arkaan paikkaan on kaikista helpoin osua, jos sen paikan tietää. Sen takia mä en aio enää kertoa kenellekkään mun ajatuksia/tuntemuksia. Jotta kukaan ei voi mua enää satuttaa.