Himassa ollu perjantaista asti ja oon viellä tästä viikon eteenpäinki. Eilen oli hyvä päivä, vaikka mässäilin aivan liikaa. Sentään oli light-colaa!
Tää päivä onki ollu sitte lähinnä täysin perseestä. Ei se ollu, ku Rakkaani laitto mulle viestiä että sillä ois nyt aikaa nähä. No mä menin niille, olin sielä varmaan joku pari tuntia. Sitte Rakkaani kaveri tuli hakee meiät ja käytii ostaa röökiä abc'lta. Äiti laitto Rakkaalle viestiä että mun pitäis mennä himaan välittömästi. Soitin sit äitille ja se sano et mun pitäs mennä syömää, enhän mä elä millään energiajuomalla.
No. Kun mä tulin himaan, lämmitin ruuan ja jätin kattilan tiskipöydälle koska sinne jäi niin vähän, eikä ne mahtunu mun lautaselle. Mun vanhin veli alko valittaa siitä ku mä jätin siihen niin vähän ja pöydälle. Jos mä oisin sen takasin jääkaappiin laittanu, ni siitäkin ois alkanu joku valittaa.
Ja sillon kun mä söin, otti mun veljeni röökin askista joka siinä pöydällä oli ja lähti kävelemää ulko-ovelle sanoen että nyt hän tekee sen mikä mun ois pitäny tehä. Sitte se otti koiran hihnan ja vei koiran ulos.
Nää tuntu aivan helvetin pahalta. Tuntuu edelleen.
Se oon minä, joka tekee kaiken väärin. AINA se oon mä. En tee mitään koskaan oikein, koska mä olen perheen nuorin. En osaa tehdä mitään järkevää, vaan teen kaikkea tyhmää. Musta tulee pelkkä sossupummi, joka ei saa koulupaikkaa ja opiskeltua ammattia. Oon mä yrittäny, mutta mä olen niin paska ja osaamaton, ettei musta tule mitään.
En muista, että millon viimeks mun perhe ois ollu oikeesti mun tukena. Tai että millon ne ei ois yrittäny olla saamatta mua rikkinäisemmäks. Oikeestaan mulla on vaan mun perhe, jos sitä sellaseks voi kutsua.
Ei mulla enää oo ystäviä, eikä edes kavereita. Ei varsinkaan aitoja. Kaikki vaan on olevinaan sellasia, jotta ne sais tietää mun kipeimmät kohdat. Arkaan paikkaan on kaikista helpoin osua, jos sen paikan tietää. Sen takia mä en aio enää kertoa kenellekkään mun ajatuksia/tuntemuksia. Jotta kukaan ei voi mua enää satuttaa.
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti