En haluu enää

Haluun pois täältä. En haluu olla täällä. En himassa, enkä todellakaan laitoksessa. Ennen odotin kun kuuta nousevaa, että täytän 18, mutta en enää. Nykyään mä vaan odotan että tää kaikki loppuu.

Vihaan aikaa. Oon aina siellä, missä mun ei pitäis siihen aikaan olla. Mä en ole siellä, jonkun toisen ihmisen paikalla, joka pääsee täältä pois.

Tuntuu kun mut ois luotu kärsimään. Kukaan ei halua tukea tai auttaa. Tai sitten ne ei vaan osaa. Mikä musta tekee niin vaikeen autettavan ja ihmisen? Vika on mussa, autettavassa, eikä niissä jotka yritti auttaa. Ne ei jaksa auttaa mua enää.

Vittu. Mä haluun kuolla. Nyt vittu heti.

Mä taidan jättää tästä lähtien välistä...

Himassa ollu perjantaista asti ja oon viellä tästä viikon eteenpäinki. Eilen oli hyvä päivä, vaikka mässäilin aivan liikaa. Sentään oli light-colaa!

Tää päivä onki ollu sitte lähinnä täysin perseestä. Ei se ollu, ku Rakkaani laitto mulle viestiä että sillä ois nyt aikaa nähä. No mä menin niille, olin sielä varmaan joku pari tuntia. Sitte Rakkaani kaveri tuli hakee meiät ja käytii ostaa röökiä abc'lta. Äiti laitto Rakkaalle viestiä että mun pitäis mennä himaan välittömästi. Soitin sit äitille ja se sano et mun pitäs mennä syömää, enhän mä elä millään energiajuomalla.

No. Kun mä tulin himaan, lämmitin ruuan ja jätin kattilan tiskipöydälle koska sinne jäi niin vähän, eikä ne mahtunu mun lautaselle. Mun vanhin veli alko valittaa siitä ku mä jätin siihen niin vähän ja pöydälle. Jos mä oisin sen takasin jääkaappiin laittanu, ni siitäkin ois alkanu joku valittaa.

Ja sillon kun mä söin, otti mun veljeni röökin askista joka siinä pöydällä oli ja lähti kävelemää ulko-ovelle sanoen että nyt hän tekee sen mikä mun ois pitäny tehä. Sitte se otti koiran hihnan ja vei koiran ulos.

Nää tuntu aivan helvetin pahalta. Tuntuu edelleen.

Se oon minä, joka tekee kaiken väärin. AINA se oon mä. En tee mitään koskaan oikein, koska mä olen perheen nuorin. En osaa tehdä mitään järkevää, vaan teen kaikkea tyhmää. Musta tulee pelkkä sossupummi, joka ei saa koulupaikkaa ja opiskeltua ammattia. Oon mä yrittäny, mutta mä olen niin paska ja osaamaton, ettei musta tule mitään.

En muista, että millon viimeks mun perhe ois ollu oikeesti mun tukena. Tai että millon ne ei ois yrittäny olla saamatta mua rikkinäisemmäks. Oikeestaan mulla on vaan mun perhe, jos sitä sellaseks voi kutsua.

Ei mulla enää oo ystäviä, eikä edes kavereita. Ei varsinkaan aitoja. Kaikki vaan on olevinaan sellasia, jotta ne sais tietää mun kipeimmät kohdat. Arkaan paikkaan on kaikista helpoin osua, jos sen paikan tietää. Sen takia mä en aio enää kertoa kenellekkään mun ajatuksia/tuntemuksia. Jotta kukaan ei voi mua enää satuttaa.

Parempaan päin... kai?

Viime viikolla mun mieliala alkoi nousta vähän ja nyt se on pysyny aikalailla samana. Kyllähän mulla välillä on paskaakin paskempi fiilis, kuten eilen illalla kun olin menos nukkumaa.

Yöllä näin unta, jossa olin tehny käteeni niin valtavan kauniin viillon. Ja kun mä "aamulla" heräsin, katsoin heti mun käsiä. Ei niissä oo mitään muuta kun arpia...

Oon miettiny ja huomannu, että mä en puhu enää lähes kenellekkää mun oloista ja ajatuksista. En mun ystäville, en sisaruksille enkä varsinkaan laitoksen ohjaajille. Yhdelle oon kertonu viimesen kahen viikon sisällä, mut pyysin sitä olla kertomatta kenellekkään, ennen ku kerroin. Ja se ei kertonu. Parempi niin.

Viikonlopun olin kotona. Muuten meni hyvin, tunsin vaan oloni ulkopuoliseks. Taas jälleen kerran...

Alitin tai ylitin, mä sentään yritin.

En tiedä, että miks mä enää edes jatkan elämää - jos tätä sellaseks voi edes kutsua... Ahdistus ja paha olo pitää kiinni lujaa eikä ne hellitä, tein mä sen eteen mitä tahansa. Perjantaina join vähän, siis oikeesti vähän, ja se kun ohjaaja lähti pois mun luota sai mut aivan sekasin. Olin yleisissä tiloissa ja siinä satutin itteäni tavalla joka siinä paikassa ja hetkessä oli helpointa. Kämmenselässä pieniä haavoja ja mustelmia.

Koulussa en oo ollu viikon aikana sisään kun 15min tunnilla ja hengannu muuten koulun tiloissa joku kolme tuntia. Sen takia olin vaan 15min, koska sanoin etten oo tekemässä mitään tunnilla ja mut heitettii ulos. Tänää kuitenki oli palaveri koululla ja sovittiin, että käyn koulua niin hyvin kun vaan pystyn, jotta saan lisäpisteet yhteishakuun.

Mulla ei oo kai oikeen ketään, kelle puhua. On täällä pari, mut ne ei oo vakkareita. Mikaelille en pysty, koska tuntuu että se ei usko ja/tai vähättelee mun tunteita ja ajatuksia. Se tuntuu pahalta, koska onhan Mikael mulle ko isä.... Terapiassa mun on turha edes yrittää puhua kun joka ikinen kerta sama helvetin kysymys ja sama vitun vastaus;

K - Miksi sä tunnet/ajattelet niin?

Minä - No en mä tiedä.

Yks kaveri, jonka tapasin oikeella osastolla, on siellä taas. Ollaan puhuttu sekä tänään, että eilen. Ja mä kysyin, onko mun vanha omahoitaja viel töissä sielä. Ja se on...

Tahtoisin taivaalle lennähtää, mut selästä siivet puuttuu.

Luulin et mun elämä menee hyvin, mut musta alko tuntumaan helvetin pahalta ja et kaikki vihais mua. Tekee  mieli vaan lähtee pois, ei kukaa välittäis siit jos mä menisin. Kukaan ei edes huomais, jos olisin kokonaa pois.

Koska mä en vaan jaksais jatkaa. Mul on kai viel ihmisii, joista välitän ties kuinka paljon. Mut silti... Mun ois pitäny kuolla jo monta vuotta sitte. En ois ansainnu jatkaa elämistä sen jälkeen, ku isäki kuoli.

Muutenki tuntuu et kaikki haluu mun kuolevan mahdollisimman kivuliaasti. Ketään ei kiinnosta, sattu mulle mitä tahansa. Ja jos niitä kiinnostaa, ni miksei ne voi näyttää sitä? Suurimmalle osalle oon pelkkä taakka, mut mitä mä niille lopuille oon? Pelkkä omalla tiellä tiellään oleva paska jolla ei oo mitään vitun merkitystä.

Ja kun mä en voi kertoa kellekkään. Pelkään mun muuton siirtyvän kauemmas, nytki se on jo liian kaukana. Tietosuus siitä, kun mulla ei edes ole sitä asuntoa vielä ahdistaa. En koskaan varmaan pääse täältä pois. Jos pääsisin nopeesti, ni uskon sen helpottavan mun oloa.

Olin itekseni neljä päivää ja neljä yötä. Kun mä tulin takasin tänne, en mä tienny että eikö mun pää kestä yksin oloa vai eikö se kestä täällä olemista.

Ajatuksissa pyörii se, että jos mä päätän päiväni ite. Se vanha sama suunnitelma on mun mielessä turhanki selkeesti ja musta tuntuu, että aikalailla nyt ois paras hetki toteuttaa se. Tai ei nyt heti tällä sekunilla, vaan tarkotan viikon tai kahden päästä ois kaikista parhain aika. Viiltäminenki on mielessä pyöriny, mut en mä tiedä mitä tässä enää voi tehdä.

Tiedän, että mä en oo ihan terve. Ja että ainoo mikä mua auttais on se oikee osasto, mutta kun mä en sinne pääse. En vaikka kuinka rukoilisin, pyytäisin, anelisin, vinkuisin... Mitä näitä nyt onkaan. Mun täytyy vaan hyväksyä se tosi asia, että mä en tuu pääsemään sinne enää koskaan.