Viime viikolla mun mieliala alkoi nousta vähän ja nyt se on pysyny aikalailla samana. Kyllähän mulla välillä on paskaakin paskempi fiilis, kuten eilen illalla kun olin menos nukkumaa.
Yöllä näin unta, jossa olin tehny käteeni niin valtavan kauniin viillon. Ja kun mä "aamulla" heräsin, katsoin heti mun käsiä. Ei niissä oo mitään muuta kun arpia...
Oon miettiny ja huomannu, että mä en puhu enää lähes kenellekkää mun oloista ja ajatuksista. En mun ystäville, en sisaruksille enkä varsinkaan laitoksen ohjaajille. Yhdelle oon kertonu viimesen kahen viikon sisällä, mut pyysin sitä olla kertomatta kenellekkään, ennen ku kerroin. Ja se ei kertonu. Parempi niin.
Viikonlopun olin kotona. Muuten meni hyvin, tunsin vaan oloni ulkopuoliseks. Taas jälleen kerran...
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti