Luulin et mun elämä menee hyvin, mut musta alko tuntumaan helvetin pahalta ja et kaikki vihais mua. Tekee mieli vaan lähtee pois, ei kukaa välittäis siit jos mä menisin. Kukaan ei edes huomais, jos olisin kokonaa pois.
Koska mä en vaan jaksais jatkaa. Mul on kai viel ihmisii, joista välitän ties kuinka paljon. Mut silti... Mun ois pitäny kuolla jo monta vuotta sitte. En ois ansainnu jatkaa elämistä sen jälkeen, ku isäki kuoli.
Muutenki tuntuu et kaikki haluu mun kuolevan mahdollisimman kivuliaasti. Ketään ei kiinnosta, sattu mulle mitä tahansa. Ja jos niitä kiinnostaa, ni miksei ne voi näyttää sitä? Suurimmalle osalle oon pelkkä taakka, mut mitä mä niille lopuille oon? Pelkkä omalla tiellä tiellään oleva paska jolla ei oo mitään vitun merkitystä.
Ja kun mä en voi kertoa kellekkään. Pelkään mun muuton siirtyvän kauemmas, nytki se on jo liian kaukana. Tietosuus siitä, kun mulla ei edes ole sitä asuntoa vielä ahdistaa. En koskaan varmaan pääse täältä pois. Jos pääsisin nopeesti, ni uskon sen helpottavan mun oloa.
Olin itekseni neljä päivää ja neljä yötä. Kun mä tulin takasin tänne, en mä tienny että eikö mun pää kestä yksin oloa vai eikö se kestä täällä olemista.
Ajatuksissa pyörii se, että jos mä päätän päiväni ite. Se vanha sama suunnitelma on mun mielessä turhanki selkeesti ja musta tuntuu, että aikalailla nyt ois paras hetki toteuttaa se. Tai ei nyt heti tällä sekunilla, vaan tarkotan viikon tai kahden päästä ois kaikista parhain aika. Viiltäminenki on mielessä pyöriny, mut en mä tiedä mitä tässä enää voi tehdä.
Tiedän, että mä en oo ihan terve. Ja että ainoo mikä mua auttais on se oikee osasto, mutta kun mä en sinne pääse. En vaikka kuinka rukoilisin, pyytäisin, anelisin, vinkuisin... Mitä näitä nyt onkaan. Mun täytyy vaan hyväksyä se tosi asia, että mä en tuu pääsemään sinne enää koskaan.
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti