Alitin tai ylitin, mä sentään yritin.

En tiedä, että miks mä enää edes jatkan elämää - jos tätä sellaseks voi edes kutsua... Ahdistus ja paha olo pitää kiinni lujaa eikä ne hellitä, tein mä sen eteen mitä tahansa. Perjantaina join vähän, siis oikeesti vähän, ja se kun ohjaaja lähti pois mun luota sai mut aivan sekasin. Olin yleisissä tiloissa ja siinä satutin itteäni tavalla joka siinä paikassa ja hetkessä oli helpointa. Kämmenselässä pieniä haavoja ja mustelmia.

Koulussa en oo ollu viikon aikana sisään kun 15min tunnilla ja hengannu muuten koulun tiloissa joku kolme tuntia. Sen takia olin vaan 15min, koska sanoin etten oo tekemässä mitään tunnilla ja mut heitettii ulos. Tänää kuitenki oli palaveri koululla ja sovittiin, että käyn koulua niin hyvin kun vaan pystyn, jotta saan lisäpisteet yhteishakuun.

Mulla ei oo kai oikeen ketään, kelle puhua. On täällä pari, mut ne ei oo vakkareita. Mikaelille en pysty, koska tuntuu että se ei usko ja/tai vähättelee mun tunteita ja ajatuksia. Se tuntuu pahalta, koska onhan Mikael mulle ko isä.... Terapiassa mun on turha edes yrittää puhua kun joka ikinen kerta sama helvetin kysymys ja sama vitun vastaus;

K - Miksi sä tunnet/ajattelet niin?

Minä - No en mä tiedä.

Yks kaveri, jonka tapasin oikeella osastolla, on siellä taas. Ollaan puhuttu sekä tänään, että eilen. Ja mä kysyin, onko mun vanha omahoitaja viel töissä sielä. Ja se on...