Kunpa tää ei jatkuis näin

Tarkkailussa maanantaihin asti, jollen mä saa puhuttua itteäni pois tästä. Pakko puhua päivystävälle lääkärille, ei oo muuta vaihtoehtoa. Ajattelin sanoa että mun on jo parempi olla ja kysyn oisko mahdollista saada ulkoilut. 

Mutta jos mä tätä menoa jatkan, niin en saa ulkoiluja. Multa kysytään miten menee, enkä vastaa tai katso silmiin. Ei yhtään epäilyttävää... 

Fakta vaan nyt on se, että mä haluan kuolla. Mutta mun pää ei kestä olla koko aikaa sisällä. Musta tuntuu että jos saan ulkoilut, ni vaan hoitajan kanssa. Sisällä ahdistaa kun en pääse yksin ulos. Voisin ehdottaa että jos pääsen vaikka jonkun toisen nuoren kanssa. Sillon en olis yksin.

Oon varma, että kaikki menee päin helvettiä. Päivystävä lääkäri tulee vasta reilun kahden tunnin päästä, ellei mee jopa pidempään. Alan olla epäitoivonen.

M1

Istun lanssin kyydissä menossa väärälle osastolle.

Hoitoneuvottelu alkoi suht hyvin, mut puolessa välissä en saanu enää sanaa suustani ja lähin röökille.

Lääkäri päätti tehä lähetteen osastolle, mutta mä en suostunu vapaaehtosesti menemään, joten M1 lähetteellä mennään.

Vihaan sitä lääkäriä, vihaan polin sairaanhoitajaa, laitoksen sairaanhoitajaa ja sossuja.

En aio jäädä pitkäks aikaa osastolle, jollen pääse oikeelle osastolle. Laitoksen sairaanhoitaja lupas mulle että puhuu osastolla oikeelle osastolle pääsystä.

Tiedän päivän, tiedän paikan, tiedän tavan

Huomenna on se hoitoneuvottelu. Hermostuttaa, pelottaa ja ahdistaa koko hone. Kirjotin kirjeen, jonka annan kaikkien lukea.

Tiedän päivän, tiedän paikan, tiedän tavan jolla lähden pois.

Toivon, että jos mut laitetaan osastolle, ni laitettais lähete oikeelle osastolle. Ihmisillä on vapaus valita yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa että missä halutaan hoitoa. Se tarkottaa sitä että myös mulla on vapaus valita. Jos lääkäri puhuu väärälle osastolle laittamisesta, kieltäydyn ja tyrmään ajatuksen heti. Ja jos joku kysyy mitä mä sitten haluan tän kuvion menevän, vastaan eiköhän kaikki tiedä mitä mä haluan. Varsinki jos puhutaa  osastopaikasta.

Olin eilen illalla päivystyksessä. Mut tikattiin, lääkäri kysy onko mulla itsetuhosia tai suicidaalisia ajatuksia. Ei. Eipä.

Tänää en ollu koulussa, en vaan jaksanu mennä. Nukuin melkeen sit koko päivän, mut ainaki sain nukuttua. Ei tullu syätyäkää nii paljoo.

Fiiliksestä sen verran että ei jumalauta. En muista millon viimeks ois ollu näin paha olla. Vaikka tää päivä on menny suht hyvin, ni olo on aivan paska. Nyt en lähe viiltämää, vaikka haluisin, mut jos viillän, joudun päivystykseen ja sieltä mahdollisesti väärälle osastolle ja mun ainoo mahdollisuus päästä oikeelle osastolle on sillon täys nolla - koska huomenna on mun ainoo mahdollisuus.

Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa? !!! TRIGGERWARNING !!!

Mulla on vaan niin helvetin paha olla. Mikään ei auta, kunpa saisin vain nukkua ettei tarvitsis kestää näitä ajatuksia ja tunteita.

Käteen koskee, viilsin taas. Viilto pitäis tikata mutta mä en tiedä uskallanko kertoa. Tetris varmaan taas suuttuis mulle... Vaikka ei mun viiltelyn pitäis sen elämään mitenkään vaikuttaa. Eikä vaikutakkaan.

En oo vuotanu edes paljoo verta, mut silti mua heikottaa.

Pelkään, että jos kerron viiltäneeni, ni mut viedään päivystykseen. No ei siinä mitään, mutta mitä jos lääkäri laittaa mut osastolle? Siinä menis viimeinenkin toivo päästä oikeelle osastolle, koska torstai on mun ainoa toivo.

TRIGGER WARNING
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-

Silmissäni näen sen

Nään silmissäni kuvat viilloista. Niitä on niin paljon ja viillot on kauniimpia kuin koskaan. Ja mä tahdon tehdä samanlaiset. Paljon tikkejä vailla olevat viillot.

Itkettää kun oon niin paska. En osaa viiltää, en saa viillettyä kunnon viiltoa. Vaikka oon ennen pystynyt. Kai mun kädet vaan on niin täynnä arpikudosta ettei terät enää mene läpi jollei paina kaikin voimin.

Mut mä en halua kuolla vielä. Haluan ensin nähdä kaikki läheiseni. Varsinkin yhden tietyn. Mulla on aika ja paikka kyllä tiedossa, aika ja paikka itsemurhalle.

HELVETTI JOS EN TUU ONNISTUU SIINÄ. VITTU MÄ HALUAN VAAN KUOLLA KUOLLA KUOLLA KUOLLA. En jaksa tätä enää, en vaan pysty elämään...

Mä en tiedä enää mitä tehdä...

Miten pärjään siihen asti?

Torstaina polilla hoitoneuvottelu. Sinne tulee mun lisäkseni äitini, sossuni (2x?), sairaanhoitaja laitoksestani, polilta sairaanhoitaja sekä tottakai lääkäri.

En uskalla kuitenkaan sanoa asioita jotka olisi hyvä kertoa. Siellä on kaikki... Kunpa uskaltaisin kertoa edes äidilleni miltä musta oikeesti tuntuu. Muttakun en uskalla. En tiedä kuinka jaksan siihen hoitoneuvotteluun asti.

Koulussa oleminen vie voimat. Pakotan aina koulun jälkeen itteni tekemään asioita, vaikka en todellakaan jaksaisi. Kävin bussilla kaupassa Tetriksen kanssa, koska en osannut sanoa ei.

Joskus täytyy pestä pyykit, mut mä tein sen eilen. Hyvä vaan. Siivotakkin pitäis, onneks vasta torstaina. Olis vaan hyvä jos jaksaisin pitää oman kämppäni siistinä, ni ei tarvis siivota niin paljoo torstaisin.

Ja koulussa en jaksa pysyä tunneilla hereillä, nukahtelen kemian ja matematiikan tunneille vaikka pitäis tehä tehtäviä. Muttakun mulla ei ollu kynää mukana ni en voinu tehä tehtäviä. Oikeesti ei ollu mut täytyy sanoo et paska selitys. Matematiikan tunnilta lähin 20min aikasemmin koska menin syömään Tetriksen ja sen parin kaverin kanssa.

Välillä mä ajattelen, että kyllä mä jaksan. Että ei elämä sen kummosempaa ole. Mut sit taas... mä en vaan jaksa. Elämä on liian raskasta, mulla ei ole elämänhalua. Jaksan kyllä esittää, mut en jaksa olla niinku mikään ei olis väärin mun elämässä.

Mä vaan haluan kuolla vittu nyt heti.

-

Mä luovutan. En yritä enää taistella pahaa oloa ja terää vastaan. Hävisin tänkin taistelun, ihan niin kuin aina ennenkin.

Oon niin väsyny. Taistelun jälkeen yleensä ollaankin. Luulin oikeesti sillon osastolta pääsyn jälkeen, että mun ei tarvis enää koskaan taistella tällä tavalla. Mut niinkun aina, mä olin väärässä.

En enää oikeesti jaksa. Yritin kertoo aikuiselle, mut ei se tuottanu tulosta. Yllättävää? Ei...

Ajattelin, että enää en yritä lähes mitään, joka edistäis mun elämää ja tulevaisuutta. Koulussa käyn, jotta ei tarvitse täällä olla ja jottei kukaan tajua mun suunnittelevan itsemurhaa.

Mun elämä ei kestä enää kauaa.