Mä luovutan. En yritä enää taistella pahaa oloa ja terää vastaan. Hävisin tänkin taistelun, ihan niin kuin aina ennenkin.
Oon niin väsyny. Taistelun jälkeen yleensä ollaankin. Luulin oikeesti sillon osastolta pääsyn jälkeen, että mun ei tarvis enää koskaan taistella tällä tavalla. Mut niinkun aina, mä olin väärässä.
En enää oikeesti jaksa. Yritin kertoo aikuiselle, mut ei se tuottanu tulosta. Yllättävää? Ei...
Ajattelin, että enää en yritä lähes mitään, joka edistäis mun elämää ja tulevaisuutta. Koulussa käyn, jotta ei tarvitse täällä olla ja jottei kukaan tajua mun suunnittelevan itsemurhaa.
Mun elämä ei kestä enää kauaa.
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti