Torstaina polilla hoitoneuvottelu. Sinne tulee mun lisäkseni äitini, sossuni (2x?), sairaanhoitaja laitoksestani, polilta sairaanhoitaja sekä tottakai lääkäri.
En uskalla kuitenkaan sanoa asioita jotka olisi hyvä kertoa. Siellä on kaikki... Kunpa uskaltaisin kertoa edes äidilleni miltä musta oikeesti tuntuu. Muttakun en uskalla. En tiedä kuinka jaksan siihen hoitoneuvotteluun asti.
Koulussa oleminen vie voimat. Pakotan aina koulun jälkeen itteni tekemään asioita, vaikka en todellakaan jaksaisi. Kävin bussilla kaupassa Tetriksen kanssa, koska en osannut sanoa ei.
Joskus täytyy pestä pyykit, mut mä tein sen eilen. Hyvä vaan. Siivotakkin pitäis, onneks vasta torstaina. Olis vaan hyvä jos jaksaisin pitää oman kämppäni siistinä, ni ei tarvis siivota niin paljoo torstaisin.
Ja koulussa en jaksa pysyä tunneilla hereillä, nukahtelen kemian ja matematiikan tunneille vaikka pitäis tehä tehtäviä. Muttakun mulla ei ollu kynää mukana ni en voinu tehä tehtäviä. Oikeesti ei ollu mut täytyy sanoo et paska selitys. Matematiikan tunnilta lähin 20min aikasemmin koska menin syömään Tetriksen ja sen parin kaverin kanssa.
Välillä mä ajattelen, että kyllä mä jaksan. Että ei elämä sen kummosempaa ole. Mut sit taas... mä en vaan jaksa. Elämä on liian raskasta, mulla ei ole elämänhalua. Jaksan kyllä esittää, mut en jaksa olla niinku mikään ei olis väärin mun elämässä.
Mä vaan haluan kuolla vittu nyt heti.
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti