Se ei ollu kovin kaukana

Sanat ei riitä kuvaamaan eilistä iltaa. Heti Salkkareiden jälkeen menin huoneeseen ja siellä mä olin puoli kahteentoista asti. Poistuin vaan kaks kertaa sen kolmen ja puolen tunnin aikana huoneesta. En halunnu nähä ketään, en vastannu kun kerran viesteihin, näin osan heti mutta en jaksanu kaikkia samantien katsoa.

Kymmenen aikaan purskahdin itkuun, eikä se meinannu loppua millään. Itkin vaan ja pyörin sängyssä. Halusin pois koko maailmasta ja useempaan kertaan olin jo kaivamassa terää esille. Mutta mä ajattelin siinä vaiheessa, että jos viillän niin en välttämättä pääse lomille. Joten päätin jättää viiltelyn välistä.

Ei se helppoo ollu. Suurin osa ajatuksista oli niin synkkiä, että jos joku ois osannu lukee mun ajatukset ni olisin varmaan suljetulla. Halusin myös pistää kaiken paskaks mun huoneessa, mutta mä sitten korvasin sen paskaks pistämisen heittämällä tyynyjä lattialle ja potkasemalla roskiksen levällee lattialle.

Kaukana ei kyllä ollu se, että oisin laittanu huoneeni aivan uuteen uskoon... Mulla huoneessa on paljonki esineitä, jotka saa rikki tavalla tai toisella, mutta helposti. On hajuvesiä, peilejä, lasipulloja, juomalaseja, lasinen koriste-esinekkin on. Joskus oli mun entisen poikaystävän antama lasijoutsen, mutta sen rikoin pahimpina aikoina, jotta sain jotain jolla viiltää...

Viiltäminen käy mielessä nykyään tosi usein, mutta oon mä 7viikkoa ja 2päivää ollu jo viiltelemättä. Helppoo se ei todellakaan oo ollu... Usein mä haluaisin vaan luovuttaa viiltelemättömyyden suhteen, mutta mun on oltava vahva. En vaa tiedä kuinka kauan mä sitä jaksan olla..

Paljon sanottavaa

Mikael tulee huomenna takasin Suomeen. Saatetaan nähä jo viikonloppuna, tai sitten ens viikon alussa. Mulla on ihan hirvee ikävä Mikaelia... En muille osaa enää puhua. Laitoksessa kukaan ei ymmärrä, ei ne edes tuu kysymään millanen olo mulla on kun mä olen yksin kauan omassa huoneessa. Nyt en oo edes ottanu iltalääkkeitä, joten niiden on tavallaan pakko tulla.

Kuulin tänään jotain mitä en ois halunnu kuulla. Tai oisin, mut edes viikkoa aikasemmin. Veli muuttaa kauas, melkeen kahdensadan kilometrin päähän kaupungista, jonne mä olen muuttamassa ens keväänä. Veli muuttaa sunnuntaina kaupungista, sieltä minne mä olen muuttamassa. Tätä kirjottaessani kyyneleet alko valua mun poskille. Mä en tiedä millon mä nään Veljen seuraavan kerran... Pelkään että en enää koskaan..

Tuntuu, että kaikki mulle tärkeet ihmiset vaan katoaa mun elämästä. Yksikin todellinen menetys voi saada mut romahtamaan. Kun mä tiedän romahduksen tulevan ennemmin tai myöhemmin, niin mun täytyy olla koko ajan varuillani. Tehdä asioita, joita en halua tehdä. Mennä ja tulla miten muut haluaa, koska ei musta oo kuuntelemaan sitä, miten paska oon jokaisessa asiassa.

Ja miten kaunista se onkaan, kun viillät ja verta alkaa valumaan. Miten kaunista se veri on, niin punaista. Eikä se vaadi paljoa. Menee vain pieni hetki, niin kätes on verestä punainen. Laitat vaan laput päälle, siteen käden ympärille, huppari ylle ja kukaan ei näe mitään. Mulle se ois helppoa, kun oon lähes koko ajan pitkähihasella. Ohuella tai paksummalla, pitkähihasella t-paidalla tai hupparilla, neuleella tai jollain muulla, kunhan on pitkät hihat.

Tai jos jalkoihin, ni lökärit on parhaat. Farkkujen jalassa pidon saa unohtaa muutamaks päiväks, riippuen kuinka syviä tekee. Joskus en voinu pitää farkkuja kuukauteen, koska tein sen verran ison haavan. Tikata se ois pitäny, mutta kun en voinu kertoa kellekkään aikuiselle viiltelykiellon tähden. Sitte se tulehtu pahasti ja sitä piti alkaa hoitaa.

Haluun vaan nyt pois. Nukkumalla se on mahdotonta, kun valvon pyörien sängyssä. Itken ja huudan tyynyä vasten, mutta kukaan ei kuule vaikka huutaisin kuinka lujaa. Tai sitten kukaan ei vaan välitä...

Menneisyys satuttaa

Toinen vanha omaohjaajani, joka oli Mikaelin kanssa molemmat samaan aikaan mun omaohjaajia, oli keikalla viime yönä täällä. Jaakko kuunteli ja ymmärsi, mutta silti mä en voinu sanoa sille miten pahalta musta tuntuu. Sen sanoin, että musta tuntuu Jaakon lähtö vieläkin ihan vitun pahalta. Siitäki on kohta vuosi.

Edelleen terä tuntuu ainoalta ystävältä... Vaikka se siltä tuntuukin, mä en oo viiltäny neljäänkymmeneenviiteen päivään. Ja se on pitkä aika.

Mikaelista ei oo kuulunu mitään. Ei puoleentoista viikkoon... Oon väsyny odottamaan vastausta, joka ei välttämättä koskaan tule. Mitähän siitäkin tulee, jos Mikaelista ei kuulu nyt viikkoon mitään. Epätoivo iskee jo nyt. Ja terä huutaa mun nimea lujempaa kuin pitkään aikaan.

Se vaan, kun mä en voi enää sortua terään. Mä en saa sortua. En vaan pysty heittämään sitä yhtä irtonaista pois. Jos mulla ei ole terää, niin mun tekee enemmän vaan mieli viiltää. Niin se menee aina.

Aion sanoa tiistaina polilla sille sairaanhoitajalle että mä haluan yhen lääkkeen multa pois. En tarvii mitään ylimääräsiä lääkkeitä. Siitä lääkkeestä josta aion sanoo on pelkkää haittaa. Tiedän, ettei siitä lääkkeestä mitään hyötyä.

Haluan sut takas mun elämään

Mikael

Mun elämä ei ole mitään ilman sua. Sä lupasit vuosi sitten, että sä et lähde. Että sä olet mun elämässä niin pitkään, kun vaan pystyt.

Mulla on helvetin kova ikävä sua, mitä jos se kun viimeks nähtiin olikin viimenen kerta... Vaikka lupasit myös että nähään ennen joulua.

Mutta susta ei oo nyt kuulunu yli viikkoon mitään. Enkä mä uskalla laittaa viestiä, koska pelkään etten saa koskaan vastausta.

Jos mä uskaltaudun sulle viestiä laittamaan, odotan koko ajan sun vastaavan. Valvon aamun pikkutunneille asti. Vaan ja ainoastaa sen takia, että mä odotan.

Odotan että vastaat.

Pelkään, jos joudunkin valvomaan kolme yötä putkeen. Jos en uskalla nukahtaa, kun odotan. Mitä jos vastaat mun nukahtaessani? 

Seuraavana aamuna mä heräisin ja lukisin. Ja olisit vastannut, että se olis viimeinen viesti, jonka sulta saan.

Mun elämä lähtis raiteiltaan, romahtaisin. En halua elää ilman sua mun elämässä. Tiedän, ettei musta siihen ois.

Tää pelko on liian suuri. Mun on laitettava sulle viesti... Vaikka pelkäänkin. En antais itelleni koskaan anteeksi, jos jättäisin viestin laittamatta, etkä näkis sitä koskaan.

Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä?

Pelottaa ja ahdistaa. Sain taisteltua eilen niin, etten tarttunut terään. Vaikka mieli teki.... En tiedä kenelle puhua. Mikael on ainoa, kehen luotan.

Se niin houkutteleva ystävä

Vihaan tätä päivää. 

~ The most painful goodbyes are

the ones that are never said and

never explained... ~

Mä haluan taas tarttua terään.

~ Olen matkalla eksyneiden taivaaseen

Olen matkalla hullujen huoneeseen

Minä syöksyn vastatuuleen niin kuin väärinpäin lentävät linnut

Niin kuin väärinpäin lentävät linnut

Niin kuin väärinpäin lentävät linnut ~ 

Saada kauneinta jälkeä aikaiseksi mitä koskaan oon saanut.

~ Vaikka pelkään

vaikka vapisen

ei sä et mitään siitä nää

et kyyneltäkään ~

Mun on vaan niin paha olla.

~ Kohta saan lähteä, saan etsiä,

uskon mun unelmaan.

Kun hyppään,

elän vain hetkeä, kokeilen siipiä

hei ne kannattaa. ~

Vuosi sitte sä olit mun kanssa, koko päivän, jotta mä en tappais itteäni. Niinhän mun piti tehdä, mutta sun kanssa sen yrittäminenkin oli mahdotonta. Eikä mun tehny edes mieli päättää päiviäni sillon kun mä olin sun seurassa. Pystyin olemaan, ei ollu sietämätön olo. Mutta kun sä lähdit, jätit mut muiden kanssa... Ei menny kauaakaan niin mä annoin terän tehdä tehtävänsä. Illan, ehkä osan yöstä istuin päivystyksessä odottaen tikkausta.

Oisin toivonut, että niinkuin viime vuonnakin, niin sä olisit ollut mun kanssa koko päivän. Oitais menty kahville, ulkoiluttamaan sun koiria. Mutta susta ei oo kuulunut viikkoon mitään... Ja mun on pahempi olla nyt kun pitkään aikaan. Terä tuntuu ainoalta ystävältä, johon voi luottaa. Mutta mä tiedän, että terä on petollinen. Silti... siitä saattaa tulla tänään ystävä, joka ei petä. 

Nuku rauhassa Isä ♥

9/1960-12/2006

Onko pakko jaksaa?

Luulin, luulin todella päässeeni eroon niistä ystävistä, jotka haluu mulle vaan pahaa. Mua vituttaa kun mulle luvataan asioita, joita ei koskaan pidetä. Se kun mun kanssa on ystäviä, missä ikinä ollaankaan, ollaan koko ajan puhelin kädessä, mut sitten kun mä laitan viestiä, niin ei vastata.

En oo päässykkää eroon niistä. Vanhoihin ystäviin pysty luottaa oikeesti. Mutta mä en oo pitäny niihin yhteyttä paskan vertaa, koska mä oon ihan helvetin tyhmä. Jos mä oisin tienny mun uusimpien ystävien tekevän mulle näin, en ois koskaan jäättäny viestejä vanhoille ystäville laittamatta. Enkä koskaan ois tutustunu näihin uusimpiin.

Ja kun vielä mun yks vanhimmista ystävistä hylkää mut vaikka ei usein nähäkkään. Tiedän sen puhuvan sillon tällön paskaa musta mun selän takana. Oon miettiny monta kertaa, että jos vaan laittaisin kaikkiin mun ystäviin ja ystäviin välit poikki ja jatkaisin elämää niinku mitään ei ois tapahtunukkaa.

Mutta mä en pysty siihen.

Tuntuu etten jaksa enää kauaa tätä. Nyt jo mä haluan vaan pois. Viiltää niin että se viilto jäis mun viimeiseks. Ei olla Mikaelin kans laitettu kumpikaa viestiä toisillemme. En tiedä missä se on nyt, voi olla että ulkonailla. Jotain sellasta se puhu. Ja se lupas että nähään ennen joulua. Luulempa vaan että ei nähdä... Ihan vaan mun oman tyhmyyden takia.

En kuulu tänne, en kuulu laitokseen. Muut nauraa silmät valuen ja mua itkettää. Onko mun pakko jaksaa?

Tunteita

Mulla on toivoton olo. En tuu koskaan saavuttamaan mitään. Motivaatio kouluun on nollassa, mutta mä yritän tehdä tehtävät jotka sain ja joilla korvaan sen, etten suorita työssäoppia. Laitoksessa olo on paskaa ja mun tavotteena on päästä sieltä mahdollisimman nopeasti pois ja oon tehny sen eteen jo jotain.

Välillä voisin vaan purskahtaa itkuun. Pelottaa mitä tapahtuu mun ja Mikaelin välillä. Mitä jos mä menetän Mikaelin? Siitä ei seurais mitään hyvää. Alamäki alkais siitä. Mikael on kuitenki mulle ku isä...

Tetris tuntuu taas haluavan mulle paskan olon. Eilen mun vanha omaohjaaja oli laitoksessa keikkaamassa, ja tottakai se tulee sanomaan siitä mulle oven läpi kun mä olen suihkussa sheiverin kanssa. Ja äsken Benjamin teki saman, mutta vaan facen kautta. Tetris kaiken lisäks sano mulle ettei pääse lätkäpeliin mut tunnin päästä se sano pääsenvänsä sittenki - mun vanhan omaohjaajan kanssa.

Ei siinä muuten mitään vikaa, mut viimeset kaks kertaa on käyny niin että oon lähteny lomille ja mun vanha omaohjaaja on tullu keikkaa. Kirjotin sille, pyysin sitä soittamaa mut Tetriksen takia se ei sit soittanukkaa. Ja sit Tetris kysyy että haluunko mä lähtee sen kanssa tammikuussa lätkämatsii jos sen säätö ei lähe. Sanoin vaan että täytyy kattoo.

Ärsyttää kaikki mikä liittyy yhtään millään tavalla laitokseen.

Miksi mä valitan kun ei ole siihen edes aihetta?

Miksi mä valitan mun pahasta olosta, kun mä tiedän muilla olevan huonompi tilanne? Aina jonkun olo on huonompi, heikompi, vakavampi, kuin mun.

Mutta niin on niidenkin kohdalla. "Aina on joku, jolla on huonompi tilanne kuin sulla."

Päivät on helpompia, kuin illat ja aamut. Tuntuu että kohta tulee taas se aika, kun mä vaan itken. Sitä jatkuu tunti tai kaks, ennen kun mä nukahdan. Aamulla mä herään, nousen sammuttamaan herätyksen ja jatkan nukkumista. Torkku herättää mua kai vartin välein. Jos en mee takasin nukkuun, kyyneleet alkaa valumaan silmistä.

Oon niin väsyny henkisesti, että mä en tiedä miten jatkaa. Laitoksessa ei oo ketään, kelle puhua. Tai ehkä on, mut en mä uskalla. Koska joka kerta käy niin, että jos kirjotan ohjaajalle, se jättää asian siihen. Joskus toivon pystyväni huutamaan näille että MÄ EN JAKSA. Että mä olen liian heikko. Väsynyt.

Masentunut.

Surullinen.

Epätoivoinen.

Ja niin vitun yksinäinen.

Rehellisesti sanottuna, en uskalla oikeen kellekkään muulle puhua mun pahasta olosta ja ajatuksista, kun mun exrakkaalleni, Se ymmärtää ja neuvoo. Kuuntelee, mitä kovin moni muu ei osaa. Mun Rakkaani on ihminen, jolle en edes halua kertoa. Pilaisin vaan meiän välit. Ja Mikael... luulen että se suuttu mulle vähän. Jos pystyn, laitan sille viästiä vielä tän illan aikana.