Luulin, luulin todella päässeeni eroon niistä ystävistä, jotka haluu mulle vaan pahaa. Mua vituttaa kun mulle luvataan asioita, joita ei koskaan pidetä. Se kun mun kanssa on ystäviä, missä ikinä ollaankaan, ollaan koko ajan puhelin kädessä, mut sitten kun mä laitan viestiä, niin ei vastata.
En oo päässykkää eroon niistä. Vanhoihin ystäviin pysty luottaa oikeesti. Mutta mä en oo pitäny niihin yhteyttä paskan vertaa, koska mä oon ihan helvetin tyhmä. Jos mä oisin tienny mun uusimpien ystävien tekevän mulle näin, en ois koskaan jäättäny viestejä vanhoille ystäville laittamatta. Enkä koskaan ois tutustunu näihin uusimpiin.
Ja kun vielä mun yks vanhimmista ystävistä hylkää mut vaikka ei usein nähäkkään. Tiedän sen puhuvan sillon tällön paskaa musta mun selän takana. Oon miettiny monta kertaa, että jos vaan laittaisin kaikkiin mun ystäviin ja ystäviin välit poikki ja jatkaisin elämää niinku mitään ei ois tapahtunukkaa.
Mutta mä en pysty siihen.
Tuntuu etten jaksa enää kauaa tätä. Nyt jo mä haluan vaan pois. Viiltää niin että se viilto jäis mun viimeiseks. Ei olla Mikaelin kans laitettu kumpikaa viestiä toisillemme. En tiedä missä se on nyt, voi olla että ulkonailla. Jotain sellasta se puhu. Ja se lupas että nähään ennen joulua. Luulempa vaan että ei nähdä... Ihan vaan mun oman tyhmyyden takia.
En kuulu tänne, en kuulu laitokseen. Muut nauraa silmät valuen ja mua itkettää. Onko mun pakko jaksaa?
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti