Sanat ei riitä kuvaamaan eilistä iltaa. Heti Salkkareiden jälkeen menin huoneeseen ja siellä mä olin puoli kahteentoista asti. Poistuin vaan kaks kertaa sen kolmen ja puolen tunnin aikana huoneesta. En halunnu nähä ketään, en vastannu kun kerran viesteihin, näin osan heti mutta en jaksanu kaikkia samantien katsoa.
Kymmenen aikaan purskahdin itkuun, eikä se meinannu loppua millään. Itkin vaan ja pyörin sängyssä. Halusin pois koko maailmasta ja useempaan kertaan olin jo kaivamassa terää esille. Mutta mä ajattelin siinä vaiheessa, että jos viillän niin en välttämättä pääse lomille. Joten päätin jättää viiltelyn välistä.
Ei se helppoo ollu. Suurin osa ajatuksista oli niin synkkiä, että jos joku ois osannu lukee mun ajatukset ni olisin varmaan suljetulla. Halusin myös pistää kaiken paskaks mun huoneessa, mutta mä sitten korvasin sen paskaks pistämisen heittämällä tyynyjä lattialle ja potkasemalla roskiksen levällee lattialle.
Kaukana ei kyllä ollu se, että oisin laittanu huoneeni aivan uuteen uskoon... Mulla huoneessa on paljonki esineitä, jotka saa rikki tavalla tai toisella, mutta helposti. On hajuvesiä, peilejä, lasipulloja, juomalaseja, lasinen koriste-esinekkin on. Joskus oli mun entisen poikaystävän antama lasijoutsen, mutta sen rikoin pahimpina aikoina, jotta sain jotain jolla viiltää...
Viiltäminen käy mielessä nykyään tosi usein, mutta oon mä 7viikkoa ja 2päivää ollu jo viiltelemättä. Helppoo se ei todellakaan oo ollu... Usein mä haluaisin vaan luovuttaa viiltelemättömyyden suhteen, mutta mun on oltava vahva. En vaa tiedä kuinka kauan mä sitä jaksan olla..
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti