Menneisyys satuttaa

Toinen vanha omaohjaajani, joka oli Mikaelin kanssa molemmat samaan aikaan mun omaohjaajia, oli keikalla viime yönä täällä. Jaakko kuunteli ja ymmärsi, mutta silti mä en voinu sanoa sille miten pahalta musta tuntuu. Sen sanoin, että musta tuntuu Jaakon lähtö vieläkin ihan vitun pahalta. Siitäki on kohta vuosi.

Edelleen terä tuntuu ainoalta ystävältä... Vaikka se siltä tuntuukin, mä en oo viiltäny neljäänkymmeneenviiteen päivään. Ja se on pitkä aika.

Mikaelista ei oo kuulunu mitään. Ei puoleentoista viikkoon... Oon väsyny odottamaan vastausta, joka ei välttämättä koskaan tule. Mitähän siitäkin tulee, jos Mikaelista ei kuulu nyt viikkoon mitään. Epätoivo iskee jo nyt. Ja terä huutaa mun nimea lujempaa kuin pitkään aikaan.

Se vaan, kun mä en voi enää sortua terään. Mä en saa sortua. En vaan pysty heittämään sitä yhtä irtonaista pois. Jos mulla ei ole terää, niin mun tekee enemmän vaan mieli viiltää. Niin se menee aina.

Aion sanoa tiistaina polilla sille sairaanhoitajalle että mä haluan yhen lääkkeen multa pois. En tarvii mitään ylimääräsiä lääkkeitä. Siitä lääkkeestä josta aion sanoo on pelkkää haittaa. Tiedän, ettei siitä lääkkeestä mitään hyötyä.