Mikael
Mun elämä ei ole mitään ilman sua. Sä lupasit vuosi sitten, että sä et lähde. Että sä olet mun elämässä niin pitkään, kun vaan pystyt.
Mulla on helvetin kova ikävä sua, mitä jos se kun viimeks nähtiin olikin viimenen kerta... Vaikka lupasit myös että nähään ennen joulua.
Mutta susta ei oo nyt kuulunu yli viikkoon mitään. Enkä mä uskalla laittaa viestiä, koska pelkään etten saa koskaan vastausta.
Jos mä uskaltaudun sulle viestiä laittamaan, odotan koko ajan sun vastaavan. Valvon aamun pikkutunneille asti. Vaan ja ainoastaa sen takia, että mä odotan.
Odotan että vastaat.
Pelkään, jos joudunkin valvomaan kolme yötä putkeen. Jos en uskalla nukahtaa, kun odotan. Mitä jos vastaat mun nukahtaessani?
Seuraavana aamuna mä heräisin ja lukisin. Ja olisit vastannut, että se olis viimeinen viesti, jonka sulta saan.
Mun elämä lähtis raiteiltaan, romahtaisin. En halua elää ilman sua mun elämässä. Tiedän, ettei musta siihen ois.
Tää pelko on liian suuri. Mun on laitettava sulle viesti... Vaikka pelkäänkin. En antais itelleni koskaan anteeksi, jos jättäisin viestin laittamatta, etkä näkis sitä koskaan.
Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä?
Pelottaa ja ahdistaa. Sain taisteltua eilen niin, etten tarttunut terään. Vaikka mieli teki.... En tiedä kenelle puhua. Mikael on ainoa, kehen luotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti