Valehtelet

Hoitaja sanoo, että mä ehdin vielä tehdä kaiken näköstä. Eikö se jumalauta tiedä sen verran, että mä tulin tänne siksi, että mä en todellakaan aio ehtiä.

En mä aio elää niin kauaa että täytän 18. Eli en "ehdi" nähdä mun lempi artistia livenä. Oon mä sen kerran nähny mutta sen keikalle en enää pääse. Tai pääsisin, jos haluisin sitä enemmän kuin kuolla.

Tuntuu, että kaikki on mua vastaan. Ja että joku on mua vastaan paljonki. Yrittää saada mua anonyymisti sortumaan. Jos tiedät tekeväs näin, ni mä pyydän - lopeta.

Mun on paha olla. Hoitaja kyseli miten on menny ja että onks mun itsemurha-ajatukset ja itsetuhoset ajatukset hellittäny täällä ollessa. Sanoin että on, mut niitä silti edelleen on.

Kunpa pääsisin jo kokonaan pois. Mutta mä yritän, vielä kerran saada apua.

Hulluks ne mua kutsuvat

Ne sanoo mua hulluks ja herään todellisuuteen ja epätoivoon. En koskaan parane tästä sairaudesta, mut on  leimattu jo hulluksi.

Enää mua ei motivoi täällä (osastolla) mikään, ainoastaan se kun pääsen lauantaina lomille motivoi mua olemaan tekemättä mitään itelleni. Vasta sunnuntaina tai maanantaina kerron, kuinka mä olen valehdellut kaikille hoitajille.

Pelottaa, mitä siitä seuraa. Meneekö mun ulkoilut, siirretäänkö mut viimein oikeelle osastolle vai mitä oikeasti tapahtuu. Oon tehny kaikkeni piilottaakseni tähän viikonloppuun asti mun todelliset tunteeni. Ja sitten, mä kerron.

Mä haluan niin kovasti satuttaa. Tehdä kunnon viiltoja, tumpata röökin käteen, mitä tahansa mikä sattuu. Mutta mä en voi...

Mä en tiedä enää mitään

En tiedä onko mulla paha olla vai ei. Okei, no on.

Epätoivonen olo. Mä en nää tulevaisuutta, en ollenkaan. Haluan vaan nyt tappaa itteni, tehdä itsemurhan. Mieli ei vaan kestä tätä elämää enää.

Ja valheet mitä syötän hoitajille ja muille... Vittu mä en jaksa. Mut ei oo muuta vaitoehtoa. Jos haluun lomille, ni en voi muuta.

Ristiriitasia ajatuksia, niitä on aivan liikaa.

Tuntuu, kuin surulle sanoisi tahdon

Mun on huono olla. En uskalla kertoa hoitajille, miltä musta oikeesti tuntuu. En halua menettää ulkoiluja, enkä mä uskalla ajatella ja menettää toivoa viikonlopuks lomille pääsystä.

En nää muuta vaihtoehtoa kun valehdella... Oon taas nyt niin neuvoton. Ehkä mä uskallan alkaa puhumaan viikonlopun jälkeen? Tai jos en pääse lomille ni en puhu ollenkaan. En ainakaa ennen ens viikon torstaita.

Kun en mä enää uskalla kirjottaa tähän(kään) blogiin mitä mä oikeesti ajattelen. Pelkään että kaikki sen jälkeen hajoaa taas uudestaan...

Voinko ja uskallanko mä luottaa teihin? 

Almost

Meinasin päästä oikeelle osastolle, mut siellä oli vaan yks huone vapaana, ei ikkunoita. Mä tiedän sen huoneen. Siellä mä olin 3vrk vierihoidossa viime syksynä.

Mulla oli hoitoneuvottelu tänää, siinä ei päätetty lähes mitään. Turha hoitoneuvottelu jos multa kysytää.

Viime yössä oli ja tänä yönä on töissä hoitaja, jolle pystyn puhumaan/kertomaan asioita. Aion tänäänki kertoo, kirjottaa, sille mitä ajattelen. Kun en mä pysty mun omahoitajille kertoo...

Älkää vaan tehkö mitään, en arvosta

Ne näkee mun pahan olon. Ne vaan seisoo paikoillaan vieressä, mutta ne ei sano mitään. Ei helpottaakseen mun oloa millään tavalla.

Mä olen väsynyt tähän, kun kukaan ei edes yritä helpottaa mun oloa. Ei sanoin, ei teoin.

Oon yksin, välillä huoneessa, välillä yleisissä tiloissa. Mutta yksin. En kuulu mihinkään. Joka paikassa mä olen vaan yksin.

Mua itkettää.

Mieli laittaa vastaan.

En jaksa enää yrittää. Oon liian väsyny tähän paskaan joka ei lopu koskaan. Ilkeitä viestejä ystäviltä ja mä en oo enää se sama ihminen.

Otan aina kaiken paskan vastaan, myönnän kaiken. Joo, noinhan se menee. Mun on turha tehä mitään kun en missään onnistu.

Mieli huutaa vastaan kun mä ajattelen kertovani ajatuksia hoitajille tai lääkärille. En kestä tätä kohta enää, haluan vain nyt pois koko osastolta.