Ne sanoo mua hulluks ja herään todellisuuteen ja epätoivoon. En koskaan parane tästä sairaudesta, mut on leimattu jo hulluksi.
Enää mua ei motivoi täällä (osastolla) mikään, ainoastaan se kun pääsen lauantaina lomille motivoi mua olemaan tekemättä mitään itelleni. Vasta sunnuntaina tai maanantaina kerron, kuinka mä olen valehdellut kaikille hoitajille.
Pelottaa, mitä siitä seuraa. Meneekö mun ulkoilut, siirretäänkö mut viimein oikeelle osastolle vai mitä oikeasti tapahtuu. Oon tehny kaikkeni piilottaakseni tähän viikonloppuun asti mun todelliset tunteeni. Ja sitten, mä kerron.
Mä haluan niin kovasti satuttaa. Tehdä kunnon viiltoja, tumpata röökin käteen, mitä tahansa mikä sattuu. Mutta mä en voi...
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti