It's all lies, darling.

Valehtelen niin paljon ihmisille päivän aikana etten voi käsittää. Valehtelen mulla menevän hyvin. Eikä kukaan tajua että mä VALEHTELEN. Ei tajua kuinka helvetin paljon mä sitä teen.

Eilen tais mennä välit yhen frendin kanssa. Tai, frendin. Ei se kai koskaan oikeesti mun ystävä ollukkaa... Kai se on vaan esittäny ja tehny kaikkensa, jotta se saa mut uskomaan sen olevan muka mun ystävä. Ja lopulta se sitte kerto kuinka lapsellinen mä olen.

Toisenki frendin kanssa vähän vaikeeta. Arvostelua ja haukkumista. En tiedä tekeekö se sen läpällä, mutta se sattuu silti. Tänää on ollu meiän välillä kaikki ok, mitä nyt oli pieni riidanalku mut ei siitä riitaa onneks sitte tullukkaan.

Mulle sanotaan, että mun voinnin muutoksiin puututaan siten, että sitä yritetään parantaa jos tarve vaatii. Paskat sitä muuteta tai huomioida. Ihmisillä, aikuisilla, on kyllä näköjään pokkaa valehdella päin naamaa. Niin on sitte mullakin.

-

Mulla ei oo mitään uutta kerrottavaa.

Paha olo vaan voimistuu. Sillon, kun täytyy olla iloinen ja positiivinen, niin onnistuu. Mutta kun ei tarvii esittää... paha olo ottaa valtaa enemmän.

Yksin ollessa se paha olo lähtee käsistä. Viilsin eilen, säälittävästi lasinsirpaleilla, mutta mä en saanu kunnon jälkeä aikaseks.

Itkin sitä, miten paska mä olen. Aivan paska kaikessa. Kunpa mä voisin vaan illalla mennä nukkumaan ja aamulla en heräis enää ollenkaan.

Veitsenterällä

Toivon aamulla että ois ilta,

Jotta saisin nukkua vain.

Huolet tuntuu niin rasittavilta,

Mistä mustimmat mietteeni sain?

Miksi tunnen niin kuin tunnen?

Miksi tällaista nyt on tää?

Kaikki johtuuko siitä kun en

Tahdo kestää enempää?

En ollu tänää koulussa. Enkä oo huomennakaan koska palaveri. Keskiviikkona on pakko. On vaan pakko.

Aamulla nousin sängystä sammuttamaan herätyksen. Menin takasin nukkumaan ja pääsin sängystä ylös vasta kahdentoista aikaan.

Täytyisi käydä suihkussa, mutta en jaksa. En vaan yksinkertasesti jaksa.

Oon aivan loppu. Paha olo valtaa mut kokonaan, mä tanssin veitsenterällä ja jalkapohjat on verillä. En vaan halua kestää enempää.

Antakaa mun nyt vaan mennä.

Mä tiesin tän

Tää ei tullut yllätyksenä. Heti kun mä sanoin heipat rakkaalleni ja siskoilleni... paha olo tuli voimakkaampana kun pitkään aikaan.

Rakasta nään parin viikon päästä seuraavan kerran. Miten pystyn olla siihen asti viiltämättä? 

Ikävä on liian suuri jo nyt. Haluun vaan takasin eiliseen. Tai jotain.

Heti kun mä olen yksin, tiedän että sorrun itkemään. Mulla ei oo mitään tavaroita joilla viiltää.. Kunpa olis.

23.6.2014. Maanantai. - Ekaa kertaa osastolle

Valvoin puol viiteen. Nukuin 6 tuntia. Söin "aamupalan" 15 vaille 1. Ja mä leivon tänää, mokkapaloja. Koska huomenna on ***** synttärit. Täytekakkua, mokkapaloja, sipsiä, karkkia, limua... Ei.

Lääkäri kävi. Ketipinor nostettii 100mg'hen. En sanonu mitään mun pahasta olosta. Tekee niin paljon mieli viiltää... Ja musta tuntuu, että mä viillän tänää viel jossain vaiheessa. Tahon viiltää syvälle, niin syvälle, että rasvakudos tulee esille. Niin syvälle, että mä joudun tikattavaks.

Toivon, että mä pääsisin jo osastolle... R sano et mun pitäs mennä sinne. I sano et mun paikka on osastolla nyt.

After: Ja niin mä viilsin. Siis, oon huono. En osaa edes viiltää enää. Kolme huoh -viiltoa, yks menee juur ja juur viillosta, yks on kiva ja yks on ihana.

Kello on n. 10 yli 11 (illalla). Ja mä olen tällä hetkellä osastolla. Kerroin H***ssa et olin viiltäny. Laitoin viestiä et "oon tehny jotain."

Tällänen oli mun päiväni, jolloin mä menin ekaa kertaa osastolle. Jätin osan tekstistä  pois koska se oli aivan turhaa paskaa eikä liity mitenkään mihinkään.

Pelkään että tää menee taas samanlaiseks. Että joudun osastolle, sinne missä mulla on ne intervallit. Merkit on aika samanlaisia kun sillon... Enkä uskalla kertoa kenellekkään.

Mitä jos mä hulluks tuun?

Mä oon taas alkanu kuulee ääniä. Askelia joita kuulen mun selän takaa, mun kävellessä kadulla. Laulua, kun mä olen yksin ulkona.

Tein tänää netissä mielenterveystalon sivuilla.

Mun on niin järjettömän paha olla. Ainoo mikä mua motivoi olla viiltämättä, on se kun mä nään mun rakasta perjantaina. Jos viillän, en pääse.

Mut mikä mua sitten motivoi?

17.3.2014. Maanantai.

Klo on 7:39. Tänään on se päivä, kun mä otan t-lääkkeen, 350mg. Mitähän mulle tapahtuu? Mä en tiedä yhtään. Sillon viimeks, ku otin vaan sen 150mg, ni sydn löi, jalat meinas mennä alta ja meniki ja oli huono olo. En nähny, en kuullu kunnolla. En oikeen tiedä mitä mä toivon et mulle tapahtuu tänään. Pois olis kiva päästä.

Tossa on 3/2014 päivän päiväkirjan kirjotus. Sen jälkeen kun mä otin ne lääkkeet, kerroin nuorisokodin ohjaajalle ja se käski mun mennä terveydenhoitajalle. No mä menin, ohjaaja haki mut ja vei terveysasemalle. Join lääkehiiltä, sain pahoja sydämen rytmihäiriöitä. Nukahdin vasta, kun mä pääsin kyljelleni. Muistan, miten vaikee olo mulla oli.

Mulle soitettiin ambulanssi ja ne vei mut Kanta-Hämeen sairaalaan, Hämeenlinnaan. Matkalla join toisen pullon lääkehiiltä. Jossain vaiheessa mut vietiin lastenosastolle, missä olin yön.

18/3 mut haettiin ja menin terapiaan. Ei lähetettä osastolle. Jaksoin jatkaa, viiltelyn ja tikkausten avulla. Lääkkeet jauhettiin jonkun aikaa tosta eteenpäin.

Seuraava menneisyyden päivämäärä on 23/6/2014.

ICD-10 & 12/2013 - 8/2015

F93.89 Muu lapsuuden tunnehäiriö, nuoruusikäisen identiteetin ja persoonallisuuden kehityksen vaikeudet, piirteitä epävakaasta persoonallisuudesta, impulsiivisuus, tunnesäätelykeinojen vaikeudet, itsetuhoisuus

F32.10 Keskivaikea masennustila ilman somaattista oireyhtymää

Z63.4 Perheenjäsenen katoaminen tai kuolema

Sain tänää postissa lääkärin lausunnot ja niissä luki noin. Luki niissä paljon muutaki. Jotain, mitä en ois halunnu lukea niistä.

Tajusin, että miten pohjalla oon ollu. Olin viime kesänä paremmassa kunnossa ku mitä olin tänä kesänä. 

Listaan tähän tapahtumia, joista huomaa miten mun vointi on vaihdellu.

12/2013 siirto sijaisperheestä nuorisokotiin, parempi vointisena mutta viikon jälkeen lähin valumaan alemmas.

3/2014 ensimmäinen itsemurhayritys.

6/2014 ekaa kertaa osastolle, jolloin olin 7vk osastolla

11/2014 vointi romahti --> siirto erityishuolenpidon laitokseen. Siirrosta seurasi se, että olin viikon sisään viitenä iltana päivystyksessä --> viimeisenä iltana lähete osastolle. Osastojakso kesti 2-3vk.

2/2015 taas osastolle, jakso kesti 3vk.

6/2015 yliannostus, sairaalassa 2 1/2 vrk ja lähete osastolle. Jakso kesti muutaman päivän.

7/2015 lähete osastolle, jakso kesti pari päivää vajaat 5vk ja lääkitys saatiin oikeenlaisemmaksi.

8/2015 viimeisin viilto ja itsetuhoinen käyttäytyminen.

Niinku tosta huomaa, oon ravannu osastolla aika paljon. Tosta puuttuu varmaan puolet osastolle meno kerroista, en itekkään muista kuinka monta kertaa oon osastolla ollu. En oo pysyny laskuissa mukana. 

Tajusin, että oon ollu suht huonossa kunnossa. En enää koskaan haluu sinne takasin, mutta mä pelkään että kohta mä olen pohjalla taas kerran.

Paha olla

Mulla on niin älyttömän paha olla. Viiltely on käyny viimesten kolmen tunnin aikana mun päässä aivan liian monta kertaa. Tähän asti se on ollu pelkällä ajatustasolla, mut pelkään ettei se jää siihen.

Silmissä vilisee kuvat viilloista. Aivan mielettömän syvistä ja tikattavista. Ikävöin niitä päivystysreissuja kun mä sain kuulla sanat toi/noi täytyy nyt kyllä tikata. Ja varsinki sanat että ne on (tosi) pahoja ja/tai syviä.

Mielessä käy, että palaisin vanhoihin toimintamalleihin. Viiltely ei auta itse ongelmaan, mutta mua se autto sietämään henkistä kipua. Pystyin sillä kontrolloimaan fyysistä kipua, ku henkistä kipua en pystyny kontrolloimaan. En pysty kyllä nytkään.

Luulin ettei tätä näin voimakasta pahaa oloa ja itseinhoa ei enää tulis. Mutta  luulin väärin. Tää ei koskaan lopu, kipu ei katoa, ei vaikka kuinka yrittäisin. Mä haluan taas kuolla ja ajattelen lääkkeiden yliannostusta. En jaksa välittää miltä se tuntuis mun läheisistä.

Ei kukaan tunnu mun tunteita ottavan huomioon. Aina sanotaan, että mä en saa tappaa itteäni, enkä satuttaakaan, koska mun pitäis ajatella miltä mun läheisistä tuntuu. Eikö kukaan ajattele miltä musta tuntuu? Musta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta joka hetki kun mä elän, kun mitä mun läheiset tuntee  jos (kun) satutan itteäni.

Paras tapa hellittää tätä kipua ois avun vastaanottaminen, mut terapia on tauolla, polilla käyn vaan lääkärillä tyyliin 2x/6kk. Onhan niitä muitaki joiden tulis auttaa, mutta ne ei osaa. Tällä hetkellä... mä olen tyhjän päällä.

Jos vain kadota vois

Ahdistaa, aivan liikaa. Vois luulla, että olisin ilonen/onnellinen, koska mulla on monta syytä olla. Mutta mä en ole.

Mua masentaa ja ahdistaa ihan kiitettävästi. Oon nähny mun ystäviä ja kavereita, joita en oo pitkään aikaan nähny. En yli kahteen kuukauteen. Silti mulla on tällänen olo.

Tunnen itteni huonoks. Oon kiittämätön paska joka ei osaa olla ilonen asioista joita mulla on. Asioista, joita monilla ei ole.

Jos en olis ollu viiltämättä pari päivää yli kuus viikkoa, ni viiltäisin. Viiltäisin helvetin syvälle. Mä nään sen viillon. Nään sen, vaikka en oo tekemässä sitä. Ehkä.

Pelko

Mä oikeesti pelkään ihan mielettömästi. Pelkään, että mun ystävä, mulle tärkee ihminen, päättää elämänsä. Mä ymmärrän sen, että sillä on vaikeeta, oikeesti vaikeeta, ja että sen on niin paha olla, ettei sitä voi sanoin kuvata... Mut se ansaitsee elää.

Enhän mä sille voi mitään, jos se ittensä tappaa haluu, mut ite en haluu sitä. Siis sitä että joku mun läheinen lähtee pois kokonaan.

Itkisin jos uskaltaisin, mut en uskalla. Oon yksin äidin luona, mut en koskaan voi tietää millon mun veli/veljet tulee tänne. Äidillä kestää varmaan tunti tai enemmän enne ku se tulee takas.

Mut joka tapauksessa... Pelkään mun ystävän puolesta lisäks mun itteni puolesta. Miten mä voin kestää ystävän mahdollisen itsemurhan, ystävän joka on mulle ku sisko?

Kyyneleet nousee silmiin, mun on lopetettava tää kirjottaminen jotta en ajattelis tätä koko asiaa. Kirjottaessa ajattelen aivan liian yksityiskohtasesti..

Huuda aivan vapaasti, kukaan ei kuule huutoasi

En tiedä onko mulla millanen olo... Toisaalta voisin sanoo et mulla on ihan kiva ja hyvä olla, mut sitte taas se on kaukana kivasta ja hyvästä.

Jos vaan saisin päättää, niin mä nukkuisin. Koko ajan vaan nukkuisin. Niin kauan, että vetäisin sen viimesen hengenvedon.

Ilmeisesti mä toivon kuolemaa apuun. Tajusin sen vasta äsken... En mä jaksa tätä arkea. Koulu vie aivan liikaa voimia. 

Jaksoin käydä illalla salilla, vaikka aamulla herätys oli puol 6. Nyt voisin sanoo olevani väsyny mut en vaan jaksa mennä nukkuu.

Ajatukset on sekavia, ehkä kirjotan huomenna tai joskus...

Osastolla

Mulla on intervalli osastolla tän viikonlopun. Toivon et pääsen huomenna pois, meinaan ku oon kertonu tääl nyt mun oikeesta voinnista. Niistä, joita oon kirjottanu myös tänne.

Pelkään joutuvani jäämään tänne. En koskaan oo halunnu olla täällä. Jos oon ni helvetin vähän. 

Nyt ootan hoitajan tulevan juttelee. Kirjotin sille hoitajalle äsken. Tää hoitaja on tosi mukava, samoin mun omahoitajaki on.

Kukaan mun ystävistä ei tunnu tajuavan mua... Haistakoot kaikki vittu.

Vastatuuleen

Ja mä huudan

Mut kukaan ei kuule

Kun mä huudan

Vastatuleen

Mun on paha olla. En jaksa tehä mitään ylimäärästä, haluun vaan nukkua. Pelkään et tää alamäki vaan jyrkkenee ja kohta mä oon ihan pohjalla. Mieliala vaan heittelehtii, enkä voi sille yhtää mitään.

Toivon taas kuolemaa apuun, mut jos mä itteni yritän tappaa ja epäonnistun siinä koko yrityksessä taas kerran, ni se oli siinä sit. Ku kaikki on ulos päin hyvin, ni elämä on pal hankalempaa. En voi olla niinku haluun, vaan mun on esitettävä että voin hyvin.

En tiiä kauan mä jaksan esittää. Eilen jo mielessä kävi, et jos mä kertoisin. Mut en pysty. Pystyn vaan mulle tärkeimmille ystäville kertoo. Perhe onki sit ihan eri juttu. Samoin ihmiset jotka yrittää auttaa perheen ulkopuolella.

Ja tossa mun ystäville kertoessaki pelottaa. Jos ne kertoo vaikka mun sisaruksille tai jollekki. Luotan kuitenki sen verran läheisimpii ystävii, että ne on hiljaa. Vaikka onhan mun yks siskoista sellanen, jolle voin kertoo kaiken. Silti en kerro.

Mä en odota, että saisin apua tähän pahaan oloon, masentuneisuuteen tai mihinkää muuhunkaa. Ei kukaa voi auttaa ku ne ei tiiä mitään. Hyväksyn sen että oon omillani nyt tän koko paskan kanssa.

Mä istun ulkona ja poltan sätkää.

Vähän kauempana edessäni on tie.

Ja mä kuulen, kun hälytysajoneuvo tulee vasemmalta.

Se on ambulanssi.

Pillit päällä se menee ohi

Ja mä toivon että mä oisin ollu siellä.

Luovuttaminen kuulostaa houkuttelevalta

Voisin luovuttaa, kaikessa. Koulun suhteen, ihmissuhteiden, syömisten, riippuvuuksien ja ennen kaikkea elämän suhteen. En jaksa enää käydä koulussa, se käy liian raskaaks. Jatkuva väsymys ei auta asiaa yhtään. 

Mielialat heittelee, enkä pysy perässä. Lääkkeistäkään ei oo muuta hyötyy kun siinä että saan unta ja että mun pitäis jaksaa herätä aamulla. Mut enpä jaksa. 

Tuntuu et en jaksais mitään mut sit taas... jaksan liianki hyvin. Energiaa on ylipaljon mut samalla oon väsyneempi kun koskaan. 

Suurin osa mene päin persettä

...sellasta isoa ja hyllyvää persettä. Haluisin olla ilonen ja vaikka mitä. Mut en osaa. En osaa saatana sentää mitään. Koulussa en osaa mitään, kotona en osaa mitään, yksinkään ei osaa edes ajatella. Menee hermot aivan totaalisesti kaikkeen.

Tänää oli lähellä etten ois alkanu itkee ku odotin bussia. No, soitin sitte kotiin ja pyysin että mut haettais. Kävin ostamassa odottaessani ässästä keksejä. En oo syöny tänää aamun jälkeen mitään oikeeta ruokaa. Ja aamullaki söin jotain. Vitut mä jaksa keskittyy.

En jaksa keskittyy kunnolla mihinkää. Ainakaa tähä kirjottamisee.

Onko mulla täällä mitään?

Mä oon ajatellu paljon sitä, että mitä mulla on? Onhan mulla ystäviä ja kavereita, perhe, joka välittää ja muut läheiset ihmiset. Mulla on maailman ihanin koira, joka on mulle äärettömän rakas. Mulla on katto pään päällä, ihmisiä jotka auttaa ja pitää huolta. Vaatteita, kivat silmät.

Lisäks mulla on koulu, mä olen suurin piirtein terve fyysisesti, näen, kuulen ja puhun. En oo köyhä, mut en oo tosin rikaskaan. Mutta mulla on kaikki hyvään elämään välttämättömät asiat.

En osaa olla ilonen ja varsinkaan kiitollinen edellä mainituista asioista. Koskaan en oo tyytyväinen, koskaan en kiitollinen. Mä vaan haluan aina lisää lisää lisää kaikkea; vaatteita, rahaa ja vaikka mitä muuta. Tatuointeja, lävistyksiä, koruja, värjätä hiuksia jatkuvasti eri väreillä ja sitte mulla onki hiukset hamppua kun en pidä niistä huolta.

-----------------------------------------------------------------------------

Täytyy myöntää että mä olen väsynyt. En jaksa herätä aamulla, en jaksa mennä nukkumaan illalla. Jos mulla ei olis iltalääkkeitä, en varmaan nukkuin kolmee tuntii pidempään öisin. Iltalääkkeitäki on aivan liikaa, 9 pilleriä illalla ja yks aamulla.

Huomenna bussi lähtee seittemältä ja koulu alkaa 10:15. Vihaan mennä kouluun ku matka kestää vajaan tunnin ja oon koululla jo kaheksalta. Kiitos bussien, kun niitä ei vaan mene silleen että oon kymmenen aikoihin koululla. Menee vaan aikasemmin. Tai myöhemmin. Herätys siis puoli 6!