Silmissä vilisee kuvat viilloista. Aivan mielettömän syvistä ja tikattavista. Ikävöin niitä päivystysreissuja kun mä sain kuulla sanat toi/noi täytyy nyt kyllä tikata. Ja varsinki sanat että ne on (tosi) pahoja ja/tai syviä.
Mielessä käy, että palaisin vanhoihin toimintamalleihin. Viiltely ei auta itse ongelmaan, mutta mua se autto sietämään henkistä kipua. Pystyin sillä kontrolloimaan fyysistä kipua, ku henkistä kipua en pystyny kontrolloimaan. En pysty kyllä nytkään.
Luulin ettei tätä näin voimakasta pahaa oloa ja itseinhoa ei enää tulis. Mutta luulin väärin. Tää ei koskaan lopu, kipu ei katoa, ei vaikka kuinka yrittäisin. Mä haluan taas kuolla ja ajattelen lääkkeiden yliannostusta. En jaksa välittää miltä se tuntuis mun läheisistä.
Ei kukaan tunnu mun tunteita ottavan huomioon. Aina sanotaan, että mä en saa tappaa itteäni, enkä satuttaakaan, koska mun pitäis ajatella miltä mun läheisistä tuntuu. Eikö kukaan ajattele miltä musta tuntuu? Musta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta joka hetki kun mä elän, kun mitä mun läheiset tuntee jos (kun) satutan itteäni.
Paras tapa hellittää tätä kipua ois avun vastaanottaminen, mut terapia on tauolla, polilla käyn vaan lääkärillä tyyliin 2x/6kk. Onhan niitä muitaki joiden tulis auttaa, mutta ne ei osaa. Tällä hetkellä... mä olen tyhjän päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti