Tää ei tuu päättyy hyvin

Paha olla, ahdistaa, tekee vaan koko ajan mieli viiltää. Tiedän, etten huomenna pysty lähtemään työssäoppiin. Ajatuskin siitä, että lähden ahdistaa vain enemmän.

En vieläkään ole jaksanut mennä sinne suihkuun. En muista koska viimeksi oisin pessyt hampaani. Tai syönyt kuin normaalit ihmiset. Tai pessyt edes pyykkiä.

Oon jatkuvasti huonolla tuulella, puhun toisille epäkunnioittavasti. Vihaan koko paikkaa, vihaan muita nuoria sekä ohjaajia, mutta kaikista eniten vihaan itseäni.

Jos vaan nyt pääsisin pois täältä paskasta laitoksesta... Haluan muuttaa omaan kämppään. Mutta mun ei anneta muuttaa. Kukaan ei ymmärrä, että se on tää paikka joka mua kaikista eniten ahdistaa.

Kukaan ohjaajista ei ymmärrä, että mä en pysty menemään työssäoppiin. Kerroin eilen mua ahdistavan, mutta ei mitään reaktiota.

vittu.

mä.

vihaan.

tätä.

koko.

paskaa.

laitosta.

Voimavarat vähissä

Mulla ei oo motivaatiota käydä koulussa, saada opintopisteitä tarpeeks, että pääsisin läpi tästä vuodesta ja saisin ens kevään yhteishaussa opiskelupaikan.

En menny työssäoppiin tänää, en vaan pystyny menee. Illalla itkin ja yritin selviytyä ilman terää, ja niin mä selviydyinki. Mut mulla oli niin paha olla, etten tienny miten päin olla. Mun teki mieli huutaa, mutta mä en voinut.

Tiedän että tästä tulee vaan paskaa niskaan, kun en menny "töihin"... Tetris alkaa taas arvostelemaan ja sanoo että musta ei tuu koskaan mitään. Mutta se ei ole sen ongelma.

Suihkussa en oo käyny kai keskiviikon jälkeen. Mutta mun on tänään pakko mennä. Tää tarkottaa vaan sitä, että musta ei ole tällä hetkellä paljoo mihinkään. Oon aivan liian heikko.

En tiedä miten jaksan

Luulin, että kaikki olis jo pysyvästi paremmin. Olin taas väärässä.

Kerroin ohjaajalle, että mä en jaksa. Että mä olen höyhen ranta-aallokossa. Vajoan lehtien sekaan, vajoon pimeyteen. Nousen sieltä, pyörin aaltojen mukana ja ajaudun jonkin ajan päästä takasin pimyteen.

Nyt paha olo ja ahdistus yrittää saada musta otteen. Jos niin käy, on aika varmaa että otan terän käteen ja loput onkin sit helppo arvata/päätellä.

Huomenna mulla alkaa työssäoppiminen... Tiedän jo nyt, että mä en jaksa sitä koko jaksoa käydä sielä. Oon aivan vitun hukassa.

Niitä ei oo, ei voi olla

Kun mä menen yksin pimeellä ulos, joku seuraa mua. Kuulen askeleet ja näen varjoja. Ne yrittää puhua mulle mutta mä en saa selvää. Poltan tupakan nopeesti ja menen sisälle puoliks juosten. Seinää vasten näkyy miehen kasvot. Kuin ne olisi tehty savesta. Hetken päästä kasvot katoaa.

Tää on pelottavaa. Muistan kun mulla oli harhoja viime vuoden keväällä ja kesällä. Mä totuin niihin, mutta nyt kun niitä ei oo vuoteen ollu, ne on pelottavia. Kuukausi sitten mä kuulin kun joku nainen lauloi kulman takana. Mutta kun mä menin katsomaan, siellä ei ollut ketään.

En uskalla kertoa kellekkään. Mä en halua nähdä lääkäriäni enää koskaan. Toivon näiden menevän pois itsestään, mä en halua lisää lääkkeitä, kun yksi harhoihin määrätty lääke otettiin juuri pois. 

Voikohan tää liittyä siihen? Jos ne harhat palasi lääkkeen lopetuksen seurauksena....

Hautalaulu

"Jos mä nyt antaisin tunteen viedä... mä istuisin tän illan päivystyksessä."

Sanonpahan nyt vaan, että mun on mielettömän paha olla. Tiuskin jatkuvasti toisille. Tetris kysyy mikä sul on? Ja mä vastaan ei mikään. Eipä. Haluun viiltää. Mutta mä en saa.

En saa näyttää pahaa oloa. Osastolle en hoitojaksolle enää koskaan halua. Noin sanoin viimeks myös, mutta mä en jaksa enää sitä paskaa mitä siitä sataa niskaa.

Oon väsyny, iltalääkkeet saan vasta 19.30-21 välissä. Aion ottaa ne heti kun oon syönyt iltapalan. Jos syön.

Nuku pikkuinen, nuku tähtihelmassa päivänpaisteen

Nuku pikkuinen, nuku lehtihelmassa laakson varjojen

Nuku pikkuinen, nuku virtahelmassa meren tyrskyjen

Nuku pikkuinen, nuku talvihelmassa kesän kukkien

Ikävä Mikaelia, ikävä perhettä.... Mua itkettää, mutta ohjaaja voi tulla mun huoneeseen koska tahansa. Ja mähän en saa näyttää pahaa oloa. Ai mut mä taisin jo näyttää...

VITUN HEIKKO PASKA K U O L E.

Lol anoille.

Mua naurattaa. Naurattaa muuten ihan mielettömästi.

Ja mun on hyvä olla. En aina tunnista oikeita ystäviä, mutta mä tiedän että kannattaa varoa. Tietyt merkit saa mut varautuneeksi. Mutta viikonloppuna mun ei tarvinnu olla varuillani kun näin mun ystäviä. Kukaan ei saanu mulle varautunutta oloa. Kaikki kuunteli mitä mulla oli sanottavana ja kerto oman mielipiteensä asiaan jos mielipide oli.

Ne ei kyseenalaistanu. Ja niin kun ne kuunteli mua, ni mä pyrin kuuntelemaan niitä. Ja mä onnistuin. Ainaki omasta mielestäni. Mulle ei sanottu ilkeesti, ei edes viestien kautta. En saanu paskaa niskaan, koska kenelläkään ei ollu aihetta kaataa sitä mun päälle.

Mua ei harmita vaikka välit kahteen paskaan ihmiseen meni. Kadun kyllä sitä miten koskaan kerroin asioitani niille. Mä vaan toivon että ne lopettais mun blogiin kommentoimisen ja yrittämästä saada mut niin alas ko ne on. En aio vajota niin alas että enää koskaan puhuisin niille.

Olo on tosiaan hyvä, enkä anna kenenkään ihmisen joka ei kuulu mun elämään yrittää saada mun oloa huonoks. Varsinkaan kun ei oo pokkaa kommentoida muuta kun anonyymisti XD

Et sä voi tehdä näin

Välillä musta tuntuu, että voisin vaan vetäistä turpaan kaikkia kusipäitä. Ihmiset on niin julmia, lyö lyötyä. Ajattelee joka kerta vaan omaa napaansa. Jos sun exäs tappaa ittensä, ni et sä voi helvetin huonossa kunnossa psyykkisesti olevaa kaverias pakottaa olemaan sun tukenas.

Joskus vois todellaki ajatella muitakin kun itseään. Voi kyllä, mäkin joskus ajattelen vaan itseäni, mutta en todellakaan joka kerta. Vaikka sain tällä viikolla kuulla siitä miten ajattelen aina itteeni ja aina vaan mun parasta = olen siis itsekeskeinen. Kuulemma.

Kaikilla on toisista oma mielipide. Ja mulla on sellanen mielipide, että ne jotka yrittää sortaa masentunutta, ni vois painua helvettiin. Hyvin kun tietää toisen taustan ja vaikeudet, ni siitä on hyvä avata vanhoja haavoja auki.... Ja sitä mä en arvosta.

I can't tell...

En osaa sanoa miten mulla menee. Hyvin kai, paitsi mun ihmissuhteet tuhoutuu pikkuhiljaa. Lorttoja, jotka ei taida ymmärtää mitään, mitä ne aiheutti mulle. Saa mut ahdistumaan ja se näkyy laitoksessa, myös koulussa. Otin tänään yhteen yhden opettajan kanssa.

Mikaelin kanssa oon jutellu paljon. Se oli vastaamatta mulle melkeen neljä vuorokautta ja olin aivan paniikissa että mitä jos Mikaelille on sattunu jotain. Mietin, jos Mikael makais sairaalassa letkujen keskellä koomassa tai jotain. En ois kestäny sitä, oon sen kerran jo kokenu mun isän kanssa ja loppujen lopuks isä kuoli sairaalaan.

Pelkään aina pahinta. Mutta kun Mikael ei kai koskaan oo ollu niin pitkään vastaamatta. EI KOSKAAN. Mutta sitten kuulin siitä, Mikael ilmotti olevansa hengissä!

Olo oli helpottunu. Aamulla kysyin Mikaelilta että millon sillä ois aikaa nähdä. Vastaa varmaan illalla tai yöllä koska oli viime yön töissä.

Hyvä olla

Mun on yllättävän hyvä olla. Aina vois olla parempiki, mutta mä siedän tätä olla helvetin hyvin. Tai oikeestaan, tässä ei oo mitään sietämistä.

En pelkää näyttää hyvää oloa, mutta ne pahat olot peitän. Pidän yllä sitä toisten luuloa että oon täysin kunnossa. Vaikka mulla on oikeus olla huonojakin päiviä ja hetkiä.

Jos tää esittäminen siitä hyvästä olosta pahan olon peittämiseks alkaa mennä yli, niin mä lakkaan esittämästä.

Eilen näin hetken aikaa osastokaveria ja juteltii niitä näitä. Ikävä osastolle on olematon. En aio joutua sinne enää. Onhan mulla intervallit, mut ihan sama.

Ahdistaa

Mikä mua tällä hetkellä ahdistaa?

- mun paino, mut silti en tee asialle mitään... Turha siis valittaa, mut valitampahan kuitenkin.

- ajatuskin kouluun menemisestä. Mitä muut ajattelee ku oon ollu kaks viikkoa pois?

- erään ihmisen viesti, jonka se lähetti mulle. En ymmärtäny sitä viestiä kokonaan, ja nyt se ei sitte vastaa mulle ku kysyin siltä mitä hän sillä viestillä tarkoitti.

- tulevaisuus, tällä hetkellä mä nään tulevaisuuden itelläni, koska edellä mainittu ihminen on vaan yksinkertaisesti saanu mun pääni kääntymään. Mutta mä en nää millanen tulevaisuus on. Eihän sitä joo kukaan tiedä, mut en tiedä edes sitä että missä oon vaikka kuukauden päästä. Ja se kun en tiedä miten tuun pärjäämään yksin omassa kodissa sitten kun mä sinne muutan. Sössinkö raha-asiat, meneekö mun vointi ylös vai alas, pysyykö mun ja Tetriksen ystävyys yhtä vahvana ku mitä se on nyt. Ja muutenki kaikki kaveri ja ystäväsuhteet, että mitä niille tapahtuu...

- tieto siitä että yksi mulle erittäin merkityksellinen ja arka päivä lähestyy järjettömän lujaa vauhtia.

- laitoksen hyvinkin paljon vaihteleva ilmapiiri ja äänen voimakkuuden taso. En tiiä sainko sen kirjotettua oikein, mut välillä laitoksessa on aika kovaääninen meininki. Ja noiden kahden lisäksi se, kun jotkut nuoret täällä riehuu just tähän aikaan (23 - ->) ja joskus saattaa tulla poliisit tai joskus ambulanssi.

 • ymmärrän kyllä sen, että muillakin on joskus paha olla ja jotkut purkaa sen esim. viiltelemisellä ja toiset taas riehumisella. Kaikilla on oma tapansa purkaa pahaa oloa ja ahdistusta.

- yksinäisyyden tunne. Henkisesti, ei fyysisesti. Henkisesti tunnen olevani porukan ulkopuolinen - en kuulu siihen ryhmään/porukkaan, joiden kanssa liikun. Vaikka joissaki porukoissa (useimmissa) on samanhenkistä porukkaa, saatan silti tuntea oloni hyvinki yksinäiseks. Fyysisesti harvemmin oon yksin (hereillä ollessani) tuntia pidempään ja jos oon, nii harvoin. Silti se henkinen yksinäisyyden tunne on. Oli siinä sit kuinka paljon ihmisiä tahansa. Joskus vaan on sellanen tunne. Kaikilla voi olla. En oo siis ainut!

- se kun mä oon odottanut monta monta monta tuntia, yli vuorokauden vastausta yhteen mun viestiin, mutta silti en sitä saa. Pelkään että ihmiselle, jolta mä sitä vastausta viestiini odotan, niin on sattunu jotain vakavaa. Pelkään joka kerta jos se ei vastaa vuorokauden sisään, että se on tyyliin kuollu.

- kun mä en saa unta. Oon ottanu iltalääkkeet reilu kaks tuntia sitte, enkä vieläkään nuku. Nukahdan lähes poikkeuksetta tunnin päästä lääkkeiden oton jälkeen.

- en pääse enää ulos röökille. Kun mä olen himassa, pääsen sille päivän viimeiselle röökille sillon, kun mä haluan. Laitoksessa pääsen tyyliin 1-3h ennen nukkumaan menemistä ulos. Riippuu monelta meen nukkuun, mut yheksän jälkeen ei pääse enää ulos. Joskus pääsen jos lähden päivystykseen mutta en aatellu sinne lähi aikoina joutua.

- pitäis soittaa lähi päivinä vanhaan sijaisperheeseen kun täytyis pankkiasioita hoitaa enkä tiedä holhoaako ne edelleen mun tiliä. Kun mä sieltä perheestä lähdin, meillä ei ollut mitkään maailman parhaimmat välit. Voin tehdä siitä ja yhdestä toisesta aiheesta yhteispostauksen tässä viikonlopun aikana. 

- en saa viiltää ahdistukseen. Jos viillän, löydän taas itseni osastolta - tiedän sen. Viiltely on ollu mulle paras tapa purkaa ahdistusta, mutta mun on aika päästä eroon siitä kokonaan. Mun viiltelemisen takia mulle ja mun exälle tuli ero. Osa syy se ainaki oli, jos ei ollu pelkästään se.

- mietin mun exää, ja sitä miten ihanaa oli nukahtaa pitäen kädestä kii ja herätä aamulla hänen vierestään. Kaipaan sitä ja niitä hetkiä. Mutta oli mun oma moka, että erottiin. Onneks ollaan väleissä, ja kavereita? Ystäviä? En mä tiädä mut jotain edes.

- en tiedä keihin kaikkiin voi luottaa ja ketkä ystävistä ja kavereista on aitoja. Jotkut ajattelee tyylillä jos se ei laita mulle viestiä, niin se ei välitä , ja viime viestistä on viikko. Mulla ja mun parhaalla frendillä on nyt jo yli viikko niin ette olla laitettu viestii, enkä mä silti ajattele noin. Molemmat tiedetään, että ollaan toistemme ajatuksissa, vaikka ei välttämättä päivittäin/viikottain edes jutella.

 • mulla on aivan mielettömästi frendejä sieltä sun täältä - Tampereelta, Turusta, Stadista, Hämeenlinnasta, Porvoosta... enkä mä laita viestiä kaikille viikottain. Voi olla et menee kuukausiki helposti ilman et puhutaan mitään. Silti ne on mulle tärkeitä, rakkaita, merkityksellisiä ja niin edelleen. Välitän kaikista mun frendeistä enemmän tai vähemmän, mutta mä välitän silti.

Hoitoneuvottelu

Mulla oli tänään hoitoneuvottelu. Ennen sitä hoitoneuvottelua mä en tiennyt mitä mä haluan - uloskirjaus vai osastolle jääminen. Mutta sitten kun se alkoi, mä tiesin heti mitä haluan.

Mä halusin pois osastolta. Hoitoneuvottelun kulkiessa eteenpäin mun toiveet uloskirjauksesta vaan kasvoi. Puol välissä mä olin varma että pääsen pois.

Ja niin mä pääsin. Oon ollu laitoksessa kahesta asti, käyny kaupassa ja ollu Tetriksen kanssa. Yhdessä vaiheessa ahdisti, mutta ei enää.

Mitä oon tänään tehny?

Tein itelleni septumin, värjäsin hiukset ja Tetris autto mua siinä, että sain värin niskaan. Tetris on ollu mun tukena aivan mielettömän paljon. Oon kiitollinen sille, vaikka meil on ollu välillä erimielisyyksiä.

Nyt olo on hyvä, ja rauhallinen. Pärjään suht hyvin varmasti, maanantaina palaan kouluun. Kahen viikon päästä intervalli osastolla.

Jos vaan osaisin sanoa

Mun pitäis torstaihin mennessä kertoa osastolla, kuinka pitkää hoitojaksoa tarviin, miten noi intervallit (kuinka usein, arkena vai viikonloppuna) ja mitä hoitajien tulis tehdä mun olon parantamiseks.

En tiedä, pärjäänkö jos mut ulokirjataan torstaina. Epäilen, että pärjäisin. Mutta mä en halua olla täällä. Vaan sielä oikeella osastolla. Aion yrittää puhua/sanoa/kertoa sen täällä tänään. Intervalleja en haluais ollenkaan. Ja haluun että nää ymmärtäis mua sillon kun mä kerron jotain.

Olo on inhottava. Ahdistaa eikä kirjottamisesta tuu vittu mitään. Parempi jättää tää tähän.

Mä lähdin pois

Lomilla, samaan aikaan omilla lomilla. Lähin pois laitoksesta, oon frendien kanssa juomassa. En oo kännissä vielä, osaan kirjottaa harvinaisen hyvin. Mut olo on känninen. Puhuminen sujuu kuulemma hyvin ja silleen.

Juomista on vielä melkeen kaks litraa. Yöllä kai johonkin bussilla. Tää on loistavaa.

En välitä mitä tästä seuraa, ei vaan jaksa kiinnostaa. Osastojakso voi pidentyä mutta ei jalsa kiinnostaa. Oikeelle osastolle siirto mahdollisesti.

Valehtelet

Hoitaja sanoo, että mä ehdin vielä tehdä kaiken näköstä. Eikö se jumalauta tiedä sen verran, että mä tulin tänne siksi, että mä en todellakaan aio ehtiä.

En mä aio elää niin kauaa että täytän 18. Eli en "ehdi" nähdä mun lempi artistia livenä. Oon mä sen kerran nähny mutta sen keikalle en enää pääse. Tai pääsisin, jos haluisin sitä enemmän kuin kuolla.

Tuntuu, että kaikki on mua vastaan. Ja että joku on mua vastaan paljonki. Yrittää saada mua anonyymisti sortumaan. Jos tiedät tekeväs näin, ni mä pyydän - lopeta.

Mun on paha olla. Hoitaja kyseli miten on menny ja että onks mun itsemurha-ajatukset ja itsetuhoset ajatukset hellittäny täällä ollessa. Sanoin että on, mut niitä silti edelleen on.

Kunpa pääsisin jo kokonaan pois. Mutta mä yritän, vielä kerran saada apua.

Hulluks ne mua kutsuvat

Ne sanoo mua hulluks ja herään todellisuuteen ja epätoivoon. En koskaan parane tästä sairaudesta, mut on  leimattu jo hulluksi.

Enää mua ei motivoi täällä (osastolla) mikään, ainoastaan se kun pääsen lauantaina lomille motivoi mua olemaan tekemättä mitään itelleni. Vasta sunnuntaina tai maanantaina kerron, kuinka mä olen valehdellut kaikille hoitajille.

Pelottaa, mitä siitä seuraa. Meneekö mun ulkoilut, siirretäänkö mut viimein oikeelle osastolle vai mitä oikeasti tapahtuu. Oon tehny kaikkeni piilottaakseni tähän viikonloppuun asti mun todelliset tunteeni. Ja sitten, mä kerron.

Mä haluan niin kovasti satuttaa. Tehdä kunnon viiltoja, tumpata röökin käteen, mitä tahansa mikä sattuu. Mutta mä en voi...

Mä en tiedä enää mitään

En tiedä onko mulla paha olla vai ei. Okei, no on.

Epätoivonen olo. Mä en nää tulevaisuutta, en ollenkaan. Haluan vaan nyt tappaa itteni, tehdä itsemurhan. Mieli ei vaan kestä tätä elämää enää.

Ja valheet mitä syötän hoitajille ja muille... Vittu mä en jaksa. Mut ei oo muuta vaitoehtoa. Jos haluun lomille, ni en voi muuta.

Ristiriitasia ajatuksia, niitä on aivan liikaa.

Tuntuu, kuin surulle sanoisi tahdon

Mun on huono olla. En uskalla kertoa hoitajille, miltä musta oikeesti tuntuu. En halua menettää ulkoiluja, enkä mä uskalla ajatella ja menettää toivoa viikonlopuks lomille pääsystä.

En nää muuta vaihtoehtoa kun valehdella... Oon taas nyt niin neuvoton. Ehkä mä uskallan alkaa puhumaan viikonlopun jälkeen? Tai jos en pääse lomille ni en puhu ollenkaan. En ainakaa ennen ens viikon torstaita.

Kun en mä enää uskalla kirjottaa tähän(kään) blogiin mitä mä oikeesti ajattelen. Pelkään että kaikki sen jälkeen hajoaa taas uudestaan...

Voinko ja uskallanko mä luottaa teihin? 

Almost

Meinasin päästä oikeelle osastolle, mut siellä oli vaan yks huone vapaana, ei ikkunoita. Mä tiedän sen huoneen. Siellä mä olin 3vrk vierihoidossa viime syksynä.

Mulla oli hoitoneuvottelu tänää, siinä ei päätetty lähes mitään. Turha hoitoneuvottelu jos multa kysytää.

Viime yössä oli ja tänä yönä on töissä hoitaja, jolle pystyn puhumaan/kertomaan asioita. Aion tänäänki kertoo, kirjottaa, sille mitä ajattelen. Kun en mä pysty mun omahoitajille kertoo...

Älkää vaan tehkö mitään, en arvosta

Ne näkee mun pahan olon. Ne vaan seisoo paikoillaan vieressä, mutta ne ei sano mitään. Ei helpottaakseen mun oloa millään tavalla.

Mä olen väsynyt tähän, kun kukaan ei edes yritä helpottaa mun oloa. Ei sanoin, ei teoin.

Oon yksin, välillä huoneessa, välillä yleisissä tiloissa. Mutta yksin. En kuulu mihinkään. Joka paikassa mä olen vaan yksin.

Mua itkettää.

Mieli laittaa vastaan.

En jaksa enää yrittää. Oon liian väsyny tähän paskaan joka ei lopu koskaan. Ilkeitä viestejä ystäviltä ja mä en oo enää se sama ihminen.

Otan aina kaiken paskan vastaan, myönnän kaiken. Joo, noinhan se menee. Mun on turha tehä mitään kun en missään onnistu.

Mieli huutaa vastaan kun mä ajattelen kertovani ajatuksia hoitajille tai lääkärille. En kestä tätä kohta enää, haluan vain nyt pois koko osastolta.