Kunpa tää ei jatkuis näin

Tarkkailussa maanantaihin asti, jollen mä saa puhuttua itteäni pois tästä. Pakko puhua päivystävälle lääkärille, ei oo muuta vaihtoehtoa. Ajattelin sanoa että mun on jo parempi olla ja kysyn oisko mahdollista saada ulkoilut. 

Mutta jos mä tätä menoa jatkan, niin en saa ulkoiluja. Multa kysytään miten menee, enkä vastaa tai katso silmiin. Ei yhtään epäilyttävää... 

Fakta vaan nyt on se, että mä haluan kuolla. Mutta mun pää ei kestä olla koko aikaa sisällä. Musta tuntuu että jos saan ulkoilut, ni vaan hoitajan kanssa. Sisällä ahdistaa kun en pääse yksin ulos. Voisin ehdottaa että jos pääsen vaikka jonkun toisen nuoren kanssa. Sillon en olis yksin.

Oon varma, että kaikki menee päin helvettiä. Päivystävä lääkäri tulee vasta reilun kahden tunnin päästä, ellei mee jopa pidempään. Alan olla epäitoivonen.

M1

Istun lanssin kyydissä menossa väärälle osastolle.

Hoitoneuvottelu alkoi suht hyvin, mut puolessa välissä en saanu enää sanaa suustani ja lähin röökille.

Lääkäri päätti tehä lähetteen osastolle, mutta mä en suostunu vapaaehtosesti menemään, joten M1 lähetteellä mennään.

Vihaan sitä lääkäriä, vihaan polin sairaanhoitajaa, laitoksen sairaanhoitajaa ja sossuja.

En aio jäädä pitkäks aikaa osastolle, jollen pääse oikeelle osastolle. Laitoksen sairaanhoitaja lupas mulle että puhuu osastolla oikeelle osastolle pääsystä.

Tiedän päivän, tiedän paikan, tiedän tavan

Huomenna on se hoitoneuvottelu. Hermostuttaa, pelottaa ja ahdistaa koko hone. Kirjotin kirjeen, jonka annan kaikkien lukea.

Tiedän päivän, tiedän paikan, tiedän tavan jolla lähden pois.

Toivon, että jos mut laitetaan osastolle, ni laitettais lähete oikeelle osastolle. Ihmisillä on vapaus valita yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa että missä halutaan hoitoa. Se tarkottaa sitä että myös mulla on vapaus valita. Jos lääkäri puhuu väärälle osastolle laittamisesta, kieltäydyn ja tyrmään ajatuksen heti. Ja jos joku kysyy mitä mä sitten haluan tän kuvion menevän, vastaan eiköhän kaikki tiedä mitä mä haluan. Varsinki jos puhutaa  osastopaikasta.

Olin eilen illalla päivystyksessä. Mut tikattiin, lääkäri kysy onko mulla itsetuhosia tai suicidaalisia ajatuksia. Ei. Eipä.

Tänää en ollu koulussa, en vaan jaksanu mennä. Nukuin melkeen sit koko päivän, mut ainaki sain nukuttua. Ei tullu syätyäkää nii paljoo.

Fiiliksestä sen verran että ei jumalauta. En muista millon viimeks ois ollu näin paha olla. Vaikka tää päivä on menny suht hyvin, ni olo on aivan paska. Nyt en lähe viiltämää, vaikka haluisin, mut jos viillän, joudun päivystykseen ja sieltä mahdollisesti väärälle osastolle ja mun ainoo mahdollisuus päästä oikeelle osastolle on sillon täys nolla - koska huomenna on mun ainoo mahdollisuus.

Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa? !!! TRIGGERWARNING !!!

Mulla on vaan niin helvetin paha olla. Mikään ei auta, kunpa saisin vain nukkua ettei tarvitsis kestää näitä ajatuksia ja tunteita.

Käteen koskee, viilsin taas. Viilto pitäis tikata mutta mä en tiedä uskallanko kertoa. Tetris varmaan taas suuttuis mulle... Vaikka ei mun viiltelyn pitäis sen elämään mitenkään vaikuttaa. Eikä vaikutakkaan.

En oo vuotanu edes paljoo verta, mut silti mua heikottaa.

Pelkään, että jos kerron viiltäneeni, ni mut viedään päivystykseen. No ei siinä mitään, mutta mitä jos lääkäri laittaa mut osastolle? Siinä menis viimeinenkin toivo päästä oikeelle osastolle, koska torstai on mun ainoa toivo.

TRIGGER WARNING
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-

Silmissäni näen sen

Nään silmissäni kuvat viilloista. Niitä on niin paljon ja viillot on kauniimpia kuin koskaan. Ja mä tahdon tehdä samanlaiset. Paljon tikkejä vailla olevat viillot.

Itkettää kun oon niin paska. En osaa viiltää, en saa viillettyä kunnon viiltoa. Vaikka oon ennen pystynyt. Kai mun kädet vaan on niin täynnä arpikudosta ettei terät enää mene läpi jollei paina kaikin voimin.

Mut mä en halua kuolla vielä. Haluan ensin nähdä kaikki läheiseni. Varsinkin yhden tietyn. Mulla on aika ja paikka kyllä tiedossa, aika ja paikka itsemurhalle.

HELVETTI JOS EN TUU ONNISTUU SIINÄ. VITTU MÄ HALUAN VAAN KUOLLA KUOLLA KUOLLA KUOLLA. En jaksa tätä enää, en vaan pysty elämään...

Mä en tiedä enää mitä tehdä...

Miten pärjään siihen asti?

Torstaina polilla hoitoneuvottelu. Sinne tulee mun lisäkseni äitini, sossuni (2x?), sairaanhoitaja laitoksestani, polilta sairaanhoitaja sekä tottakai lääkäri.

En uskalla kuitenkaan sanoa asioita jotka olisi hyvä kertoa. Siellä on kaikki... Kunpa uskaltaisin kertoa edes äidilleni miltä musta oikeesti tuntuu. Muttakun en uskalla. En tiedä kuinka jaksan siihen hoitoneuvotteluun asti.

Koulussa oleminen vie voimat. Pakotan aina koulun jälkeen itteni tekemään asioita, vaikka en todellakaan jaksaisi. Kävin bussilla kaupassa Tetriksen kanssa, koska en osannut sanoa ei.

Joskus täytyy pestä pyykit, mut mä tein sen eilen. Hyvä vaan. Siivotakkin pitäis, onneks vasta torstaina. Olis vaan hyvä jos jaksaisin pitää oman kämppäni siistinä, ni ei tarvis siivota niin paljoo torstaisin.

Ja koulussa en jaksa pysyä tunneilla hereillä, nukahtelen kemian ja matematiikan tunneille vaikka pitäis tehä tehtäviä. Muttakun mulla ei ollu kynää mukana ni en voinu tehä tehtäviä. Oikeesti ei ollu mut täytyy sanoo et paska selitys. Matematiikan tunnilta lähin 20min aikasemmin koska menin syömään Tetriksen ja sen parin kaverin kanssa.

Välillä mä ajattelen, että kyllä mä jaksan. Että ei elämä sen kummosempaa ole. Mut sit taas... mä en vaan jaksa. Elämä on liian raskasta, mulla ei ole elämänhalua. Jaksan kyllä esittää, mut en jaksa olla niinku mikään ei olis väärin mun elämässä.

Mä vaan haluan kuolla vittu nyt heti.

-

Mä luovutan. En yritä enää taistella pahaa oloa ja terää vastaan. Hävisin tänkin taistelun, ihan niin kuin aina ennenkin.

Oon niin väsyny. Taistelun jälkeen yleensä ollaankin. Luulin oikeesti sillon osastolta pääsyn jälkeen, että mun ei tarvis enää koskaan taistella tällä tavalla. Mut niinkun aina, mä olin väärässä.

En enää oikeesti jaksa. Yritin kertoo aikuiselle, mut ei se tuottanu tulosta. Yllättävää? Ei...

Ajattelin, että enää en yritä lähes mitään, joka edistäis mun elämää ja tulevaisuutta. Koulussa käyn, jotta ei tarvitse täällä olla ja jottei kukaan tajua mun suunnittelevan itsemurhaa.

Mun elämä ei kestä enää kauaa.

Mitä jos mä en jaksa enää?

Esitän parhaani mukaan hyvin voivaa ja energistä. Tetriksen kanssa sitä mä olenkin, ainakin vähän, mut heti kun Tetris lähtee, mä vaivun siihen tuttuun ja ihanaan synkkyyteen. En aio enää yrittää parantua, koska sitä ei tulis vielä pitkään aikaan tapahtumaan. Mä en vaan jaksa käyttää energiaani turhuuteen.

Ainoo asia, jonka takia muuttaisin mieleni, on osasto joka mua auttais ja joka mua hyödyttäis. Mä olen aivan liian rikki muiden mua yrittävän korjata.

Kun mä olin tikattavana keskiviikkona, se lääkäri ei kerenny jutella mun kanssa. Se sama lääkäri laitto mut joskus aikasemmin osastolle. Onneks se ei kerenny puhua, päivystys meni kiinni klo 22 ja viisarit näytti kellon olevan 21:50.

En oo keskiviikon jälkeen viiltäny, mut tänää on ollu sellanen olo että voisin viiltää taas. Syviä ja kauniita, rasvakudoksen näyttäviä, kunnolla verta vuotavia viiltoja. Mut mä en voi. En saa joutua osastolle nyt. Se tulis liian nopeesti. Ja joutuisin väärälle osastolle.

Täytyy sanoo etten tiiä mitä voisin tehä sen eteen että pääsen oikeelle osastolle. Siellä mä pystyisin ottamaan apua vastaan, koska uskallan luottaa ja uskon niiden oikeesti haluavan auttaa. Väärällä osastolla.... tiedän ettei ne haluu auttaa. Enkä osaa tai uskalla luottaa.

Ihmeitä ei tapahdu

K: Jos tapahtuis ihme ja huomenna aamulla kun sä heräät, niin kaikki sun "ongelmas" olis poissa ja heräisit mistä ikinä sä haluaisit, ni mistä sä heräisit ja mikä olis toisin?

Mulle tuli samantien ajatus mieleen; mä en heräis, vaan mä olisin kuollut.

En vastannu mitään, katoin vaan ympärilleni. K alotti puhumaan mun kuolemanhalusta. Kyselemään kuinka vahva se on, sit K kysy että onko mulla ihan itsemurha-ajatuksia ja suunnitelmia.

- Ei mulla itsemurhasuunnitelmia ole, ajatuksia vaan.

V A L E H T E L I J A .

En itekkään ymmärrä itteäni. K kysyi multa myös, että mikä mua parhaiten nyt auttais, miten se vois mua auttaa. Osasto, joka on mun kotipaikkakunnan sairaanhoitopiirissä. Mutta mä en sanonu mitään. 

Ens viikolla polilla hoitoneuvottelu. Pelottaa miten se tulee menemään, mitä siellä puhutaan. En halua että se neuvottelu koskaan alkaa.

AINIIN !!! Jos viittisitte olla laittamatta mun askiin mitään tästä blogista. Jos laitatte, vastaan tänne.

- laitoin lanssin kuvan tohon aikasempaan postaukseen, koska en halunnu että ensimmäisenä on kuvia viilloista, sillä jos vaikka puhelimella katsoo, niin vaikkei avaa postausta ni kuvan joka on postauksessa ensimmäisenä näkyy blogia selaavalle.

Jos vain kuolla vois !!! TRIGGER WARNING !!! Postaus sisältää kuviatuoreista viilloista !!!

Viilsin eilen, viilsin äsken.

Mun on vaan koko ajan pahempi olla. Mutta mä en näytä sitä kellekkään. Kukaan aikuinen ei tiedä mun viiltäneen viime torstain jälkeen. Joka kerta mä olen viiltänyt ainaki yhden tikattavan viillon.

Äskeinen viilto jonka tein, tikattava joka on tuossa yllä olevassa kuvassa, on kipeä. Siihen koskee ja... en osaa kuvata sitä kipua. Kun mä tein sen, se kirpaisi. Mutta sehän on vain hyvä. 

Veri on kaunista. Ilman veren näkemistä en voi elää. Saan mielihyvää kun tunnen kipua, kun näen verta. Kun se veri valuu... se mielihyvän määrä... <3

Huomenna on terapia ja mietin mitä sanoisin siellä K:lle. Mielessä on käynyt, että kertoisin eräälle aikuiselle viiltämisistäni. Mutta joutuisin päivystykseen ja sieltä väärälle osastolle. Mut vaan jos kerron mun oikeet ajatukseni.

Tää kaikki loppuu vielä

Arvostan itteäni edes sen verran, että mä en pakota itteäni jatkamaan. Päätän tän kaiken, jonain päivänä ennen kun täytän 18. En jaksa enää tätä yksinäistä oloa, masennusta, ahdistusta ja viiltelyhalua vastaan taistelemista. Oon liian heikko kestämään tätä kaikkea yksin.

Fyysisesti en oo yksin. Ehkä se on hyvä. Mutta henkisesti mä olen. Liian yksin, niin yksin ettei mun pää kestä. Vähän väliä mun tekee mieli itkeä.

En saanu lääkärille enkä sairaanhoitajalle polilla aikaa. Koska mulla on ens viikolla joku vitun hoitoneuvottelu polilla. Tiedän tän menevän siihen että kun mulla on se HN, niin mä en jaksa yrittää olla niinkun kaikki olis hyvin.

Jos mä kestän hoitoneuvotteluun asti, niin mä kerron siellä kaiken. Kirjotan, jos en pysty puhumaan. Kysyn osastopaikkaa, jos se vaan on mahdollista. Aion yrittää viimestä kertaa saada apua josta on mulle oikeasti hyötyä. Mutta harva ymmärtää, mistä on oikeesti mulle eniten apua.

Me ollaan molemmat hajalla, yhdessä.

Yksikössä, jossa mäkin olen, on poika Benjamin. Benjaminin luokkalainen kuoli pari viikkoa sitten ja sai tänään tietää tästä. Benjamin on aivan hajalla....

Ihan niinkun mäkin. En vaan jaksais enää jatkaa elämää. Eilen käytiin hakemassa mun tavarat exrakkaalta. Se sattu, mutta mä jouduin kestämään sen kivun. Mutta heti kun mä pääsin olemaan yksin... Romahdin.

Mutta mä en antanut itkun kestää kauaa, pakotin itteni nousemaan lattialta ja keräämään itteni. Nyt taas olo on samankaltanen.

Ajattelin puhua yksikön aikuiselle ja sanoa, pyytää että jos ne ehtis soittaa ja pyytää aikaa mahdollisimman nopeesti. En yksinkertaisesti jaksa. Joten pyytäisin jos pääsisin kotipaikkakuntani sairaanhoitopiirin psykiatriselle osastolle. En mä pärjää muuten.

Kun en mä näe muuta vaihtoehtoa kun osasto. Enkä halua tän maakunnan sairaanhoitopiirin osastolle. Mulla on oikeus sanoa mun mielipiteeni siitä missä mua hoidetaan.

!!! TRIGGER WARNING !!! Postaus sisältää kuvia tuoreista viilloista !!!

Olo on turta. En tunne iloa, en surua. Frendi sano että se seurustelee jonkun pojan kanssa. Ihanaa , onnee <3 on mun vastaukseni. Mutta mulla ei ilmekkään värähdä. En osaa edes itkeä, vaikka mun elämä ei ookkaan helppoa ja vaikka mun on järjettömän paha olla.

Tuntuu, että mä roikkuisin kallion reunalla eikä kukaan ota mun käsistä kiinni ja auttais mua ylös. Kallion päällä olevat ihmiset vaan katsoo kuinka mä yritän pitää kaikin voimin kiinni, jotta mä en putoais. Mutta kukaan ei auta.

Viilsin tänään. Käteen tuli kaunis, niin kaunis viilto. Se pitäis tikata, siitä näkyy rasvakudos ja <huokaus>...

Frendi pyysi mua lupaamaan, etten enää koskaan viillä tikattavia viiltoja. En voi luvata mitään sellasta. Mun on pakko saada tehtyä edes yks tikattava viilto. Ja nyt mä sain sellanen. Kauniin sellasen.

Rikki

Yritän olla itkemättä, mut tää on liian vaikeeta. Paha olo on vaan eikä hellitä ja mä oon väsynyt pyristelemään vastaan.

Viilsin torstaina. Tai to - pe välisenä yönä. En mä ole varma. Seuraavana päivänä, eli eilen, exrakkaani äiti soitti 112 ja menin lanssilla päivystykseen. Päivystyksessä näin lääkäriä ja parin mutkan kautta päätettiin että palaan yksikköön.

Täällä mä nyt olen, rikkinäisenä ja yksin. En näe mitään syytä olla viiltämättä. Enkä mitään syytä jatkaa elämää. En halua, en pysty. Teen kaiken väärin ja pilaan kaiken. Kunpa olisi joku joka oikeasti musta välittäis ja joka rakastais.

Seuraavan kerran kun mä viillän, viillän kunnolla. Tiedän sen. Jos viiltäisin vahingossa liian syvälle..?

En halua olla. Mä en vaan pysty olla. Yksikössä ei ole ketään aikuista kelle puhua. Tetris tulee lomilta, joten sen kanssa voin olla. Jos pystyn edes siihen... Tetris on kai ainoa mun oikea ystävä täällä. Siis yksikössä.

Mä en osaa sanoa nyt muuta. Haluan pois. Sanoo ettei ole suunnitellut itsemurhaa sen tarkemmin. Nyt ainakin mä olen. Ehkä liiankin.

Elämä

En osaa sanoo millanen olo mulla on. Se vaihtelee niin paljon... Varmaan johtuu siitä kun en oo ottanu lääkkeitä säännöllisesti.

Mun mielialat vaihtelee, enkä mä voi olla koskaan varma että onko mulla hyvä vai paha olla. Välillä voisin viiltää ranteet auki ja välillä taas voisin melkeen jopa sanoa olevani onnellinen.

Vaan en pysty. Se, että mä olen rakkaani kanssa ei tarkota että mä olisin onnellinen. Sen voin sanoa että se helpottaa mun oloa - se kun mä olen täällä.

Jos olisin jossain muualla ilman rakasta, mulla ei olis näin "hyvä" olo. Ei mulla hyvä olla ole, mutta mä siedän tätä oloa. Ainoastaan rakkaan avulla. En tiedä, mitä mä tekisin ilman sitä...

Saas nähdä. Viiltäminen ja viime kesä pyörii päässä turhan paljon. Liikaa. Jos uskaltaisin ajatella ja käydä läpi viime kesää, itkisin. En koskaan pysty käsitellä viime kesää ja sen tapahtumia. Se tarkottaa sitä että en tuu ikinä pääsemään yli siitä.

Kun mä haluan takasin kesään 2014. Vaikka mun oli sillon äärettömän paha olla, oli se silti mun elämäni paras kesä tähän asti. Viime vuonna marraskuu muutti mun elämääni liikaa. Toisaalta se on hyvä, toisaalta huono...

Rehellisesti sanottuna mä olen aivan vitun loppu. Sana kyllästynyt on väärä sana, mutta mä olen kyllästynyt elämään. Vaikka täällä on paljon hyvää, on mun elämässä liikaa pahaa ja huonoa.

Tiedän, mut pitäis olla tyytyväinen siihen mitä mulla on, mutta mä en ole. 

Ja mä lähtisin pois

Mä oon ajatellut. Ehkä vähän liikaakin.

Eilen mä tulin tänne, mun rakkaani luo. On ollu hyvä olla, mut sit on ollu niitä huonojaki hetkiä. Itseasiassa, myös todella huonoja. En vaan näyttäny sitä(kään) rakkaalle.

Eilen illalla mä halusin vaan kuolla. Ajattelin että miten voisin itteni tappaa. Ja niitä tapoja tuli mieleen. Toivon, ettei kukaan huomannut.

Ja mä ajattelin, että sitten kun mä täytän kahdeksantoista, mä lähtisin. Lähtisin kauas pois, johonkin jossa kukaan ei tunne mua. Ei tuomitse. Ei mitään.

Eli mä olisin kuollu. Voi kunpa olisinkin.

It's too late to apologize, it's too late.

Mä en ole tyhmä. Kaks ihmistä jotka tuntee toisensa, laittaa mulle samaan aikaan muutaman sanan anteekspyynnön.

En saa sitä ajatusta pois mielestäni, että mitä jos niillä on miälessää jotai. Jos ne ois suunnitellu jotain, tyyliin että ensin ne yrittää saada välit suht hyvää kuntoo ja sit taas satuttaa sanoillaa.

E I . Mä en anna niiden tehä sitä. En anna niiden enää satuttaa. Enkä todellakaan enää aio itkeä niiden takia. Ne ei oo mun kyynelten arvosia. Ne on kaukana niiden arvosta.

------------------------------------------------

Tänään mä lähden viikoks mun rakkaani luo. Koko viikoksi. Samalla nään mun siskojani ja yhtä veljeä. Veljeä en oo nähny moneen kuukauteen. Siitä kun mä viimeks Veljen näin, siitä on 9-10kk. Viimein mä nään mun Veljeni! 

Sometimes it's better to walk away and say "fuck you".

Eilen illalla ja tänään päivällä mä ajattelin vaan, miten mä jaksan enää. Kun kukaan ei välitä, eikä osoita olevansa huolissaan musta. Kun mä olen aivan yksin ja hukassa.

Mut tänää päivällä multa kysyttiin, onko koulu ainoo asia mitä en jaksa. Vihdoin joku aikuinen osottaa olevansa huolissaan ja kiinnostunu mun asioistani.

Vastasin, että ei, koulu ei oo ainoo asia mitä en jaksa. En jaksa elämää, en jaksais käydä suihkussa, en jaksa pestä hampaita enkä pyykkiä. Sillon on vaikee olla puhtaissa vaatteissa, mutta jos en tee mitään, nii eihän ne likastu niin nopeesti - eihän? Ja vitut.

En ollu tänää koulussa, enkä tiedä huomisesta. En vaan yksinkertasesti edellenkään jaksa.

Kerroin myös tänää mun yhdelle hyvälle ystävälle kuinka mulla oikeesti menee. Tää ystävä on se, jonka kanssa mulla on ollu vähän haastavaa. Mutta mä en jaksanu kuunnella sen kuittailua, joten päätin kertoa sille totuuden.

Se mun ystävä, Tetris, meni aivan sanattomaks. Ei se osannu sanoo mitään. Kai se osottaa sen, että sitä kiinnostaa ja se on huolissaa. Ja ehkä Tetris jopa katuu sitä kuittailuaan. 

Huono, kelvoton, arvoton

Mä oon kyllästyny kuulemaan siitä, kuinka huono mä oon. Miten musta ei oo mihinkään.

En tiiä mitä mun tulis tehdä. Kävin tänää ostaa teriä. Tai siis, sheivereitä*. Yhden mä jo laitoin hajalle. Kaksi terää sain kolmesta.

Ne on niin teräviä, uusia, käyttämättömiä. Ja niillä saa kaunista jälkeä aikaan, sitten kun on aika.

Antakaa mun mennä, pyydän.

Mä haluan pois täältä. Missä ikinä oonkaan, elämä on liian musertavaa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän ja ottavan mua tosissaan. Paitsi kaksi ihmistä, terapeutti ja yksi toinen. Terapeutti yrittää auttaa, mut se ei tiedä millanen hätä mulla nyt on.

Ystäville joita en usein näe, menee kaikki muu edelle. Ystävät, joita ne mun ystävät näkee päivittäin. En merkitse niille kai enää mitään.

Ei siinä mitään, mä hyväksyn sen. Mut en enää jaksa tätä jatkuvaa yksin jäämistä ja yksinäisyyttä. Purkaan pahaa oloa syömiseen ja lihoan. Paha olo voimistuu ja niin voimistuu myös kuolemanhalu.

On niin monta tapaa päättää elämä. 

-

Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu

Mun toivoni tulevasta... pienenee tunti tunnilta. Tottakai mulla on tulevaisuutta varten suunnitelmia. Mitä mä tekisin jos joku kysyis multa millaisena näet tulevaisuutesi? Olisin vaan hiljaa? En tiedä.

Oon alkanu miettimään taas tapoja, joilla pääsisin pois. Ne ois liianki helppo toteuttaa.

Aamuisin en jaksa nousta ylös. Ei mitään motivaatiota mennä kouluun, suihkussa en jaksa käydä sillon kun pitäisi, lykkään sinne menoa jatkuvasti.

Päivät kulkee samaa rataa. En tee mitään. Iltaisin itken ja yritän saada mieleni pysymään kasassa. Ahdistavat, itsetuhoiset ja pelottavat ajatukset valtaa mun pääni. Itken lisää, kunnes mä nukahdan levottomaan uneen.

Tänää mä kerroin, kirjotin aikuiselle joka mua vois auttaa. Mutta se ei sanonu mitään. Ei sanaakaan. Taidan luovuttaa.