Arvostan itteäni edes sen verran, että mä en pakota itteäni jatkamaan. Päätän tän kaiken, jonain päivänä ennen kun täytän 18. En jaksa enää tätä yksinäistä oloa, masennusta, ahdistusta ja viiltelyhalua vastaan taistelemista. Oon liian heikko kestämään tätä kaikkea yksin.
Fyysisesti en oo yksin. Ehkä se on hyvä. Mutta henkisesti mä olen. Liian yksin, niin yksin ettei mun pää kestä. Vähän väliä mun tekee mieli itkeä.
En saanu lääkärille enkä sairaanhoitajalle polilla aikaa. Koska mulla on ens viikolla joku vitun hoitoneuvottelu polilla. Tiedän tän menevän siihen että kun mulla on se HN, niin mä en jaksa yrittää olla niinkun kaikki olis hyvin.
Jos mä kestän hoitoneuvotteluun asti, niin mä kerron siellä kaiken. Kirjotan, jos en pysty puhumaan. Kysyn osastopaikkaa, jos se vaan on mahdollista. Aion yrittää viimestä kertaa saada apua josta on mulle oikeasti hyötyä. Mutta harva ymmärtää, mistä on oikeesti mulle eniten apua.
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti