Esitän parhaani mukaan hyvin voivaa ja energistä. Tetriksen kanssa sitä mä olenkin, ainakin vähän, mut heti kun Tetris lähtee, mä vaivun siihen tuttuun ja ihanaan synkkyyteen. En aio enää yrittää parantua, koska sitä ei tulis vielä pitkään aikaan tapahtumaan. Mä en vaan jaksa käyttää energiaani turhuuteen.
Ainoo asia, jonka takia muuttaisin mieleni, on osasto joka mua auttais ja joka mua hyödyttäis. Mä olen aivan liian rikki muiden mua yrittävän korjata.
Kun mä olin tikattavana keskiviikkona, se lääkäri ei kerenny jutella mun kanssa. Se sama lääkäri laitto mut joskus aikasemmin osastolle. Onneks se ei kerenny puhua, päivystys meni kiinni klo 22 ja viisarit näytti kellon olevan 21:50.
En oo keskiviikon jälkeen viiltäny, mut tänää on ollu sellanen olo että voisin viiltää taas. Syviä ja kauniita, rasvakudoksen näyttäviä, kunnolla verta vuotavia viiltoja. Mut mä en voi. En saa joutua osastolle nyt. Se tulis liian nopeesti. Ja joutuisin väärälle osastolle.
Täytyy sanoo etten tiiä mitä voisin tehä sen eteen että pääsen oikeelle osastolle. Siellä mä pystyisin ottamaan apua vastaan, koska uskallan luottaa ja uskon niiden oikeesti haluavan auttaa. Väärällä osastolla.... tiedän ettei ne haluu auttaa. Enkä osaa tai uskalla luottaa.
Pian täysi-ikäisen tytön elämää masennuksen ja syömisvammailun keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti