Se ei ollu kovin kaukana

Sanat ei riitä kuvaamaan eilistä iltaa. Heti Salkkareiden jälkeen menin huoneeseen ja siellä mä olin puoli kahteentoista asti. Poistuin vaan kaks kertaa sen kolmen ja puolen tunnin aikana huoneesta. En halunnu nähä ketään, en vastannu kun kerran viesteihin, näin osan heti mutta en jaksanu kaikkia samantien katsoa.

Kymmenen aikaan purskahdin itkuun, eikä se meinannu loppua millään. Itkin vaan ja pyörin sängyssä. Halusin pois koko maailmasta ja useempaan kertaan olin jo kaivamassa terää esille. Mutta mä ajattelin siinä vaiheessa, että jos viillän niin en välttämättä pääse lomille. Joten päätin jättää viiltelyn välistä.

Ei se helppoo ollu. Suurin osa ajatuksista oli niin synkkiä, että jos joku ois osannu lukee mun ajatukset ni olisin varmaan suljetulla. Halusin myös pistää kaiken paskaks mun huoneessa, mutta mä sitten korvasin sen paskaks pistämisen heittämällä tyynyjä lattialle ja potkasemalla roskiksen levällee lattialle.

Kaukana ei kyllä ollu se, että oisin laittanu huoneeni aivan uuteen uskoon... Mulla huoneessa on paljonki esineitä, jotka saa rikki tavalla tai toisella, mutta helposti. On hajuvesiä, peilejä, lasipulloja, juomalaseja, lasinen koriste-esinekkin on. Joskus oli mun entisen poikaystävän antama lasijoutsen, mutta sen rikoin pahimpina aikoina, jotta sain jotain jolla viiltää...

Viiltäminen käy mielessä nykyään tosi usein, mutta oon mä 7viikkoa ja 2päivää ollu jo viiltelemättä. Helppoo se ei todellakaan oo ollu... Usein mä haluaisin vaan luovuttaa viiltelemättömyyden suhteen, mutta mun on oltava vahva. En vaa tiedä kuinka kauan mä sitä jaksan olla..

Paljon sanottavaa

Mikael tulee huomenna takasin Suomeen. Saatetaan nähä jo viikonloppuna, tai sitten ens viikon alussa. Mulla on ihan hirvee ikävä Mikaelia... En muille osaa enää puhua. Laitoksessa kukaan ei ymmärrä, ei ne edes tuu kysymään millanen olo mulla on kun mä olen yksin kauan omassa huoneessa. Nyt en oo edes ottanu iltalääkkeitä, joten niiden on tavallaan pakko tulla.

Kuulin tänään jotain mitä en ois halunnu kuulla. Tai oisin, mut edes viikkoa aikasemmin. Veli muuttaa kauas, melkeen kahdensadan kilometrin päähän kaupungista, jonne mä olen muuttamassa ens keväänä. Veli muuttaa sunnuntaina kaupungista, sieltä minne mä olen muuttamassa. Tätä kirjottaessani kyyneleet alko valua mun poskille. Mä en tiedä millon mä nään Veljen seuraavan kerran... Pelkään että en enää koskaan..

Tuntuu, että kaikki mulle tärkeet ihmiset vaan katoaa mun elämästä. Yksikin todellinen menetys voi saada mut romahtamaan. Kun mä tiedän romahduksen tulevan ennemmin tai myöhemmin, niin mun täytyy olla koko ajan varuillani. Tehdä asioita, joita en halua tehdä. Mennä ja tulla miten muut haluaa, koska ei musta oo kuuntelemaan sitä, miten paska oon jokaisessa asiassa.

Ja miten kaunista se onkaan, kun viillät ja verta alkaa valumaan. Miten kaunista se veri on, niin punaista. Eikä se vaadi paljoa. Menee vain pieni hetki, niin kätes on verestä punainen. Laitat vaan laput päälle, siteen käden ympärille, huppari ylle ja kukaan ei näe mitään. Mulle se ois helppoa, kun oon lähes koko ajan pitkähihasella. Ohuella tai paksummalla, pitkähihasella t-paidalla tai hupparilla, neuleella tai jollain muulla, kunhan on pitkät hihat.

Tai jos jalkoihin, ni lökärit on parhaat. Farkkujen jalassa pidon saa unohtaa muutamaks päiväks, riippuen kuinka syviä tekee. Joskus en voinu pitää farkkuja kuukauteen, koska tein sen verran ison haavan. Tikata se ois pitäny, mutta kun en voinu kertoa kellekkään aikuiselle viiltelykiellon tähden. Sitte se tulehtu pahasti ja sitä piti alkaa hoitaa.

Haluun vaan nyt pois. Nukkumalla se on mahdotonta, kun valvon pyörien sängyssä. Itken ja huudan tyynyä vasten, mutta kukaan ei kuule vaikka huutaisin kuinka lujaa. Tai sitten kukaan ei vaan välitä...

Menneisyys satuttaa

Toinen vanha omaohjaajani, joka oli Mikaelin kanssa molemmat samaan aikaan mun omaohjaajia, oli keikalla viime yönä täällä. Jaakko kuunteli ja ymmärsi, mutta silti mä en voinu sanoa sille miten pahalta musta tuntuu. Sen sanoin, että musta tuntuu Jaakon lähtö vieläkin ihan vitun pahalta. Siitäki on kohta vuosi.

Edelleen terä tuntuu ainoalta ystävältä... Vaikka se siltä tuntuukin, mä en oo viiltäny neljäänkymmeneenviiteen päivään. Ja se on pitkä aika.

Mikaelista ei oo kuulunu mitään. Ei puoleentoista viikkoon... Oon väsyny odottamaan vastausta, joka ei välttämättä koskaan tule. Mitähän siitäkin tulee, jos Mikaelista ei kuulu nyt viikkoon mitään. Epätoivo iskee jo nyt. Ja terä huutaa mun nimea lujempaa kuin pitkään aikaan.

Se vaan, kun mä en voi enää sortua terään. Mä en saa sortua. En vaan pysty heittämään sitä yhtä irtonaista pois. Jos mulla ei ole terää, niin mun tekee enemmän vaan mieli viiltää. Niin se menee aina.

Aion sanoa tiistaina polilla sille sairaanhoitajalle että mä haluan yhen lääkkeen multa pois. En tarvii mitään ylimääräsiä lääkkeitä. Siitä lääkkeestä josta aion sanoo on pelkkää haittaa. Tiedän, ettei siitä lääkkeestä mitään hyötyä.

Haluan sut takas mun elämään

Mikael

Mun elämä ei ole mitään ilman sua. Sä lupasit vuosi sitten, että sä et lähde. Että sä olet mun elämässä niin pitkään, kun vaan pystyt.

Mulla on helvetin kova ikävä sua, mitä jos se kun viimeks nähtiin olikin viimenen kerta... Vaikka lupasit myös että nähään ennen joulua.

Mutta susta ei oo nyt kuulunu yli viikkoon mitään. Enkä mä uskalla laittaa viestiä, koska pelkään etten saa koskaan vastausta.

Jos mä uskaltaudun sulle viestiä laittamaan, odotan koko ajan sun vastaavan. Valvon aamun pikkutunneille asti. Vaan ja ainoastaa sen takia, että mä odotan.

Odotan että vastaat.

Pelkään, jos joudunkin valvomaan kolme yötä putkeen. Jos en uskalla nukahtaa, kun odotan. Mitä jos vastaat mun nukahtaessani? 

Seuraavana aamuna mä heräisin ja lukisin. Ja olisit vastannut, että se olis viimeinen viesti, jonka sulta saan.

Mun elämä lähtis raiteiltaan, romahtaisin. En halua elää ilman sua mun elämässä. Tiedän, ettei musta siihen ois.

Tää pelko on liian suuri. Mun on laitettava sulle viesti... Vaikka pelkäänkin. En antais itelleni koskaan anteeksi, jos jättäisin viestin laittamatta, etkä näkis sitä koskaan.

Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä?

Pelottaa ja ahdistaa. Sain taisteltua eilen niin, etten tarttunut terään. Vaikka mieli teki.... En tiedä kenelle puhua. Mikael on ainoa, kehen luotan.

Se niin houkutteleva ystävä

Vihaan tätä päivää. 

~ The most painful goodbyes are

the ones that are never said and

never explained... ~

Mä haluan taas tarttua terään.

~ Olen matkalla eksyneiden taivaaseen

Olen matkalla hullujen huoneeseen

Minä syöksyn vastatuuleen niin kuin väärinpäin lentävät linnut

Niin kuin väärinpäin lentävät linnut

Niin kuin väärinpäin lentävät linnut ~ 

Saada kauneinta jälkeä aikaiseksi mitä koskaan oon saanut.

~ Vaikka pelkään

vaikka vapisen

ei sä et mitään siitä nää

et kyyneltäkään ~

Mun on vaan niin paha olla.

~ Kohta saan lähteä, saan etsiä,

uskon mun unelmaan.

Kun hyppään,

elän vain hetkeä, kokeilen siipiä

hei ne kannattaa. ~

Vuosi sitte sä olit mun kanssa, koko päivän, jotta mä en tappais itteäni. Niinhän mun piti tehdä, mutta sun kanssa sen yrittäminenkin oli mahdotonta. Eikä mun tehny edes mieli päättää päiviäni sillon kun mä olin sun seurassa. Pystyin olemaan, ei ollu sietämätön olo. Mutta kun sä lähdit, jätit mut muiden kanssa... Ei menny kauaakaan niin mä annoin terän tehdä tehtävänsä. Illan, ehkä osan yöstä istuin päivystyksessä odottaen tikkausta.

Oisin toivonut, että niinkuin viime vuonnakin, niin sä olisit ollut mun kanssa koko päivän. Oitais menty kahville, ulkoiluttamaan sun koiria. Mutta susta ei oo kuulunut viikkoon mitään... Ja mun on pahempi olla nyt kun pitkään aikaan. Terä tuntuu ainoalta ystävältä, johon voi luottaa. Mutta mä tiedän, että terä on petollinen. Silti... siitä saattaa tulla tänään ystävä, joka ei petä. 

Nuku rauhassa Isä ♥

9/1960-12/2006

Onko pakko jaksaa?

Luulin, luulin todella päässeeni eroon niistä ystävistä, jotka haluu mulle vaan pahaa. Mua vituttaa kun mulle luvataan asioita, joita ei koskaan pidetä. Se kun mun kanssa on ystäviä, missä ikinä ollaankaan, ollaan koko ajan puhelin kädessä, mut sitten kun mä laitan viestiä, niin ei vastata.

En oo päässykkää eroon niistä. Vanhoihin ystäviin pysty luottaa oikeesti. Mutta mä en oo pitäny niihin yhteyttä paskan vertaa, koska mä oon ihan helvetin tyhmä. Jos mä oisin tienny mun uusimpien ystävien tekevän mulle näin, en ois koskaan jäättäny viestejä vanhoille ystäville laittamatta. Enkä koskaan ois tutustunu näihin uusimpiin.

Ja kun vielä mun yks vanhimmista ystävistä hylkää mut vaikka ei usein nähäkkään. Tiedän sen puhuvan sillon tällön paskaa musta mun selän takana. Oon miettiny monta kertaa, että jos vaan laittaisin kaikkiin mun ystäviin ja ystäviin välit poikki ja jatkaisin elämää niinku mitään ei ois tapahtunukkaa.

Mutta mä en pysty siihen.

Tuntuu etten jaksa enää kauaa tätä. Nyt jo mä haluan vaan pois. Viiltää niin että se viilto jäis mun viimeiseks. Ei olla Mikaelin kans laitettu kumpikaa viestiä toisillemme. En tiedä missä se on nyt, voi olla että ulkonailla. Jotain sellasta se puhu. Ja se lupas että nähään ennen joulua. Luulempa vaan että ei nähdä... Ihan vaan mun oman tyhmyyden takia.

En kuulu tänne, en kuulu laitokseen. Muut nauraa silmät valuen ja mua itkettää. Onko mun pakko jaksaa?

Tunteita

Mulla on toivoton olo. En tuu koskaan saavuttamaan mitään. Motivaatio kouluun on nollassa, mutta mä yritän tehdä tehtävät jotka sain ja joilla korvaan sen, etten suorita työssäoppia. Laitoksessa olo on paskaa ja mun tavotteena on päästä sieltä mahdollisimman nopeasti pois ja oon tehny sen eteen jo jotain.

Välillä voisin vaan purskahtaa itkuun. Pelottaa mitä tapahtuu mun ja Mikaelin välillä. Mitä jos mä menetän Mikaelin? Siitä ei seurais mitään hyvää. Alamäki alkais siitä. Mikael on kuitenki mulle ku isä...

Tetris tuntuu taas haluavan mulle paskan olon. Eilen mun vanha omaohjaaja oli laitoksessa keikkaamassa, ja tottakai se tulee sanomaan siitä mulle oven läpi kun mä olen suihkussa sheiverin kanssa. Ja äsken Benjamin teki saman, mutta vaan facen kautta. Tetris kaiken lisäks sano mulle ettei pääse lätkäpeliin mut tunnin päästä se sano pääsenvänsä sittenki - mun vanhan omaohjaajan kanssa.

Ei siinä muuten mitään vikaa, mut viimeset kaks kertaa on käyny niin että oon lähteny lomille ja mun vanha omaohjaaja on tullu keikkaa. Kirjotin sille, pyysin sitä soittamaa mut Tetriksen takia se ei sit soittanukkaa. Ja sit Tetris kysyy että haluunko mä lähtee sen kanssa tammikuussa lätkämatsii jos sen säätö ei lähe. Sanoin vaan että täytyy kattoo.

Ärsyttää kaikki mikä liittyy yhtään millään tavalla laitokseen.

Miksi mä valitan kun ei ole siihen edes aihetta?

Miksi mä valitan mun pahasta olosta, kun mä tiedän muilla olevan huonompi tilanne? Aina jonkun olo on huonompi, heikompi, vakavampi, kuin mun.

Mutta niin on niidenkin kohdalla. "Aina on joku, jolla on huonompi tilanne kuin sulla."

Päivät on helpompia, kuin illat ja aamut. Tuntuu että kohta tulee taas se aika, kun mä vaan itken. Sitä jatkuu tunti tai kaks, ennen kun mä nukahdan. Aamulla mä herään, nousen sammuttamaan herätyksen ja jatkan nukkumista. Torkku herättää mua kai vartin välein. Jos en mee takasin nukkuun, kyyneleet alkaa valumaan silmistä.

Oon niin väsyny henkisesti, että mä en tiedä miten jatkaa. Laitoksessa ei oo ketään, kelle puhua. Tai ehkä on, mut en mä uskalla. Koska joka kerta käy niin, että jos kirjotan ohjaajalle, se jättää asian siihen. Joskus toivon pystyväni huutamaan näille että MÄ EN JAKSA. Että mä olen liian heikko. Väsynyt.

Masentunut.

Surullinen.

Epätoivoinen.

Ja niin vitun yksinäinen.

Rehellisesti sanottuna, en uskalla oikeen kellekkään muulle puhua mun pahasta olosta ja ajatuksista, kun mun exrakkaalleni, Se ymmärtää ja neuvoo. Kuuntelee, mitä kovin moni muu ei osaa. Mun Rakkaani on ihminen, jolle en edes halua kertoa. Pilaisin vaan meiän välit. Ja Mikael... luulen että se suuttu mulle vähän. Jos pystyn, laitan sille viästiä vielä tän illan aikana.

Tää ei tuu päättyy hyvin

Paha olla, ahdistaa, tekee vaan koko ajan mieli viiltää. Tiedän, etten huomenna pysty lähtemään työssäoppiin. Ajatuskin siitä, että lähden ahdistaa vain enemmän.

En vieläkään ole jaksanut mennä sinne suihkuun. En muista koska viimeksi oisin pessyt hampaani. Tai syönyt kuin normaalit ihmiset. Tai pessyt edes pyykkiä.

Oon jatkuvasti huonolla tuulella, puhun toisille epäkunnioittavasti. Vihaan koko paikkaa, vihaan muita nuoria sekä ohjaajia, mutta kaikista eniten vihaan itseäni.

Jos vaan nyt pääsisin pois täältä paskasta laitoksesta... Haluan muuttaa omaan kämppään. Mutta mun ei anneta muuttaa. Kukaan ei ymmärrä, että se on tää paikka joka mua kaikista eniten ahdistaa.

Kukaan ohjaajista ei ymmärrä, että mä en pysty menemään työssäoppiin. Kerroin eilen mua ahdistavan, mutta ei mitään reaktiota.

vittu.

mä.

vihaan.

tätä.

koko.

paskaa.

laitosta.

Voimavarat vähissä

Mulla ei oo motivaatiota käydä koulussa, saada opintopisteitä tarpeeks, että pääsisin läpi tästä vuodesta ja saisin ens kevään yhteishaussa opiskelupaikan.

En menny työssäoppiin tänää, en vaan pystyny menee. Illalla itkin ja yritin selviytyä ilman terää, ja niin mä selviydyinki. Mut mulla oli niin paha olla, etten tienny miten päin olla. Mun teki mieli huutaa, mutta mä en voinut.

Tiedän että tästä tulee vaan paskaa niskaan, kun en menny "töihin"... Tetris alkaa taas arvostelemaan ja sanoo että musta ei tuu koskaan mitään. Mutta se ei ole sen ongelma.

Suihkussa en oo käyny kai keskiviikon jälkeen. Mutta mun on tänään pakko mennä. Tää tarkottaa vaan sitä, että musta ei ole tällä hetkellä paljoo mihinkään. Oon aivan liian heikko.

En tiedä miten jaksan

Luulin, että kaikki olis jo pysyvästi paremmin. Olin taas väärässä.

Kerroin ohjaajalle, että mä en jaksa. Että mä olen höyhen ranta-aallokossa. Vajoan lehtien sekaan, vajoon pimeyteen. Nousen sieltä, pyörin aaltojen mukana ja ajaudun jonkin ajan päästä takasin pimyteen.

Nyt paha olo ja ahdistus yrittää saada musta otteen. Jos niin käy, on aika varmaa että otan terän käteen ja loput onkin sit helppo arvata/päätellä.

Huomenna mulla alkaa työssäoppiminen... Tiedän jo nyt, että mä en jaksa sitä koko jaksoa käydä sielä. Oon aivan vitun hukassa.

Niitä ei oo, ei voi olla

Kun mä menen yksin pimeellä ulos, joku seuraa mua. Kuulen askeleet ja näen varjoja. Ne yrittää puhua mulle mutta mä en saa selvää. Poltan tupakan nopeesti ja menen sisälle puoliks juosten. Seinää vasten näkyy miehen kasvot. Kuin ne olisi tehty savesta. Hetken päästä kasvot katoaa.

Tää on pelottavaa. Muistan kun mulla oli harhoja viime vuoden keväällä ja kesällä. Mä totuin niihin, mutta nyt kun niitä ei oo vuoteen ollu, ne on pelottavia. Kuukausi sitten mä kuulin kun joku nainen lauloi kulman takana. Mutta kun mä menin katsomaan, siellä ei ollut ketään.

En uskalla kertoa kellekkään. Mä en halua nähdä lääkäriäni enää koskaan. Toivon näiden menevän pois itsestään, mä en halua lisää lääkkeitä, kun yksi harhoihin määrätty lääke otettiin juuri pois. 

Voikohan tää liittyä siihen? Jos ne harhat palasi lääkkeen lopetuksen seurauksena....

Hautalaulu

"Jos mä nyt antaisin tunteen viedä... mä istuisin tän illan päivystyksessä."

Sanonpahan nyt vaan, että mun on mielettömän paha olla. Tiuskin jatkuvasti toisille. Tetris kysyy mikä sul on? Ja mä vastaan ei mikään. Eipä. Haluun viiltää. Mutta mä en saa.

En saa näyttää pahaa oloa. Osastolle en hoitojaksolle enää koskaan halua. Noin sanoin viimeks myös, mutta mä en jaksa enää sitä paskaa mitä siitä sataa niskaa.

Oon väsyny, iltalääkkeet saan vasta 19.30-21 välissä. Aion ottaa ne heti kun oon syönyt iltapalan. Jos syön.

Nuku pikkuinen, nuku tähtihelmassa päivänpaisteen

Nuku pikkuinen, nuku lehtihelmassa laakson varjojen

Nuku pikkuinen, nuku virtahelmassa meren tyrskyjen

Nuku pikkuinen, nuku talvihelmassa kesän kukkien

Ikävä Mikaelia, ikävä perhettä.... Mua itkettää, mutta ohjaaja voi tulla mun huoneeseen koska tahansa. Ja mähän en saa näyttää pahaa oloa. Ai mut mä taisin jo näyttää...

VITUN HEIKKO PASKA K U O L E.

Lol anoille.

Mua naurattaa. Naurattaa muuten ihan mielettömästi.

Ja mun on hyvä olla. En aina tunnista oikeita ystäviä, mutta mä tiedän että kannattaa varoa. Tietyt merkit saa mut varautuneeksi. Mutta viikonloppuna mun ei tarvinnu olla varuillani kun näin mun ystäviä. Kukaan ei saanu mulle varautunutta oloa. Kaikki kuunteli mitä mulla oli sanottavana ja kerto oman mielipiteensä asiaan jos mielipide oli.

Ne ei kyseenalaistanu. Ja niin kun ne kuunteli mua, ni mä pyrin kuuntelemaan niitä. Ja mä onnistuin. Ainaki omasta mielestäni. Mulle ei sanottu ilkeesti, ei edes viestien kautta. En saanu paskaa niskaan, koska kenelläkään ei ollu aihetta kaataa sitä mun päälle.

Mua ei harmita vaikka välit kahteen paskaan ihmiseen meni. Kadun kyllä sitä miten koskaan kerroin asioitani niille. Mä vaan toivon että ne lopettais mun blogiin kommentoimisen ja yrittämästä saada mut niin alas ko ne on. En aio vajota niin alas että enää koskaan puhuisin niille.

Olo on tosiaan hyvä, enkä anna kenenkään ihmisen joka ei kuulu mun elämään yrittää saada mun oloa huonoks. Varsinkaan kun ei oo pokkaa kommentoida muuta kun anonyymisti XD

Et sä voi tehdä näin

Välillä musta tuntuu, että voisin vaan vetäistä turpaan kaikkia kusipäitä. Ihmiset on niin julmia, lyö lyötyä. Ajattelee joka kerta vaan omaa napaansa. Jos sun exäs tappaa ittensä, ni et sä voi helvetin huonossa kunnossa psyykkisesti olevaa kaverias pakottaa olemaan sun tukenas.

Joskus vois todellaki ajatella muitakin kun itseään. Voi kyllä, mäkin joskus ajattelen vaan itseäni, mutta en todellakaan joka kerta. Vaikka sain tällä viikolla kuulla siitä miten ajattelen aina itteeni ja aina vaan mun parasta = olen siis itsekeskeinen. Kuulemma.

Kaikilla on toisista oma mielipide. Ja mulla on sellanen mielipide, että ne jotka yrittää sortaa masentunutta, ni vois painua helvettiin. Hyvin kun tietää toisen taustan ja vaikeudet, ni siitä on hyvä avata vanhoja haavoja auki.... Ja sitä mä en arvosta.

I can't tell...

En osaa sanoa miten mulla menee. Hyvin kai, paitsi mun ihmissuhteet tuhoutuu pikkuhiljaa. Lorttoja, jotka ei taida ymmärtää mitään, mitä ne aiheutti mulle. Saa mut ahdistumaan ja se näkyy laitoksessa, myös koulussa. Otin tänään yhteen yhden opettajan kanssa.

Mikaelin kanssa oon jutellu paljon. Se oli vastaamatta mulle melkeen neljä vuorokautta ja olin aivan paniikissa että mitä jos Mikaelille on sattunu jotain. Mietin, jos Mikael makais sairaalassa letkujen keskellä koomassa tai jotain. En ois kestäny sitä, oon sen kerran jo kokenu mun isän kanssa ja loppujen lopuks isä kuoli sairaalaan.

Pelkään aina pahinta. Mutta kun Mikael ei kai koskaan oo ollu niin pitkään vastaamatta. EI KOSKAAN. Mutta sitten kuulin siitä, Mikael ilmotti olevansa hengissä!

Olo oli helpottunu. Aamulla kysyin Mikaelilta että millon sillä ois aikaa nähdä. Vastaa varmaan illalla tai yöllä koska oli viime yön töissä.

Hyvä olla

Mun on yllättävän hyvä olla. Aina vois olla parempiki, mutta mä siedän tätä olla helvetin hyvin. Tai oikeestaan, tässä ei oo mitään sietämistä.

En pelkää näyttää hyvää oloa, mutta ne pahat olot peitän. Pidän yllä sitä toisten luuloa että oon täysin kunnossa. Vaikka mulla on oikeus olla huonojakin päiviä ja hetkiä.

Jos tää esittäminen siitä hyvästä olosta pahan olon peittämiseks alkaa mennä yli, niin mä lakkaan esittämästä.

Eilen näin hetken aikaa osastokaveria ja juteltii niitä näitä. Ikävä osastolle on olematon. En aio joutua sinne enää. Onhan mulla intervallit, mut ihan sama.

Ahdistaa

Mikä mua tällä hetkellä ahdistaa?

- mun paino, mut silti en tee asialle mitään... Turha siis valittaa, mut valitampahan kuitenkin.

- ajatuskin kouluun menemisestä. Mitä muut ajattelee ku oon ollu kaks viikkoa pois?

- erään ihmisen viesti, jonka se lähetti mulle. En ymmärtäny sitä viestiä kokonaan, ja nyt se ei sitte vastaa mulle ku kysyin siltä mitä hän sillä viestillä tarkoitti.

- tulevaisuus, tällä hetkellä mä nään tulevaisuuden itelläni, koska edellä mainittu ihminen on vaan yksinkertaisesti saanu mun pääni kääntymään. Mutta mä en nää millanen tulevaisuus on. Eihän sitä joo kukaan tiedä, mut en tiedä edes sitä että missä oon vaikka kuukauden päästä. Ja se kun en tiedä miten tuun pärjäämään yksin omassa kodissa sitten kun mä sinne muutan. Sössinkö raha-asiat, meneekö mun vointi ylös vai alas, pysyykö mun ja Tetriksen ystävyys yhtä vahvana ku mitä se on nyt. Ja muutenki kaikki kaveri ja ystäväsuhteet, että mitä niille tapahtuu...

- tieto siitä että yksi mulle erittäin merkityksellinen ja arka päivä lähestyy järjettömän lujaa vauhtia.

- laitoksen hyvinkin paljon vaihteleva ilmapiiri ja äänen voimakkuuden taso. En tiiä sainko sen kirjotettua oikein, mut välillä laitoksessa on aika kovaääninen meininki. Ja noiden kahden lisäksi se, kun jotkut nuoret täällä riehuu just tähän aikaan (23 - ->) ja joskus saattaa tulla poliisit tai joskus ambulanssi.

 • ymmärrän kyllä sen, että muillakin on joskus paha olla ja jotkut purkaa sen esim. viiltelemisellä ja toiset taas riehumisella. Kaikilla on oma tapansa purkaa pahaa oloa ja ahdistusta.

- yksinäisyyden tunne. Henkisesti, ei fyysisesti. Henkisesti tunnen olevani porukan ulkopuolinen - en kuulu siihen ryhmään/porukkaan, joiden kanssa liikun. Vaikka joissaki porukoissa (useimmissa) on samanhenkistä porukkaa, saatan silti tuntea oloni hyvinki yksinäiseks. Fyysisesti harvemmin oon yksin (hereillä ollessani) tuntia pidempään ja jos oon, nii harvoin. Silti se henkinen yksinäisyyden tunne on. Oli siinä sit kuinka paljon ihmisiä tahansa. Joskus vaan on sellanen tunne. Kaikilla voi olla. En oo siis ainut!

- se kun mä oon odottanut monta monta monta tuntia, yli vuorokauden vastausta yhteen mun viestiin, mutta silti en sitä saa. Pelkään että ihmiselle, jolta mä sitä vastausta viestiini odotan, niin on sattunu jotain vakavaa. Pelkään joka kerta jos se ei vastaa vuorokauden sisään, että se on tyyliin kuollu.

- kun mä en saa unta. Oon ottanu iltalääkkeet reilu kaks tuntia sitte, enkä vieläkään nuku. Nukahdan lähes poikkeuksetta tunnin päästä lääkkeiden oton jälkeen.

- en pääse enää ulos röökille. Kun mä olen himassa, pääsen sille päivän viimeiselle röökille sillon, kun mä haluan. Laitoksessa pääsen tyyliin 1-3h ennen nukkumaan menemistä ulos. Riippuu monelta meen nukkuun, mut yheksän jälkeen ei pääse enää ulos. Joskus pääsen jos lähden päivystykseen mutta en aatellu sinne lähi aikoina joutua.

- pitäis soittaa lähi päivinä vanhaan sijaisperheeseen kun täytyis pankkiasioita hoitaa enkä tiedä holhoaako ne edelleen mun tiliä. Kun mä sieltä perheestä lähdin, meillä ei ollut mitkään maailman parhaimmat välit. Voin tehdä siitä ja yhdestä toisesta aiheesta yhteispostauksen tässä viikonlopun aikana. 

- en saa viiltää ahdistukseen. Jos viillän, löydän taas itseni osastolta - tiedän sen. Viiltely on ollu mulle paras tapa purkaa ahdistusta, mutta mun on aika päästä eroon siitä kokonaan. Mun viiltelemisen takia mulle ja mun exälle tuli ero. Osa syy se ainaki oli, jos ei ollu pelkästään se.

- mietin mun exää, ja sitä miten ihanaa oli nukahtaa pitäen kädestä kii ja herätä aamulla hänen vierestään. Kaipaan sitä ja niitä hetkiä. Mutta oli mun oma moka, että erottiin. Onneks ollaan väleissä, ja kavereita? Ystäviä? En mä tiädä mut jotain edes.

- en tiedä keihin kaikkiin voi luottaa ja ketkä ystävistä ja kavereista on aitoja. Jotkut ajattelee tyylillä jos se ei laita mulle viestiä, niin se ei välitä , ja viime viestistä on viikko. Mulla ja mun parhaalla frendillä on nyt jo yli viikko niin ette olla laitettu viestii, enkä mä silti ajattele noin. Molemmat tiedetään, että ollaan toistemme ajatuksissa, vaikka ei välttämättä päivittäin/viikottain edes jutella.

 • mulla on aivan mielettömästi frendejä sieltä sun täältä - Tampereelta, Turusta, Stadista, Hämeenlinnasta, Porvoosta... enkä mä laita viestiä kaikille viikottain. Voi olla et menee kuukausiki helposti ilman et puhutaan mitään. Silti ne on mulle tärkeitä, rakkaita, merkityksellisiä ja niin edelleen. Välitän kaikista mun frendeistä enemmän tai vähemmän, mutta mä välitän silti.

Hoitoneuvottelu

Mulla oli tänään hoitoneuvottelu. Ennen sitä hoitoneuvottelua mä en tiennyt mitä mä haluan - uloskirjaus vai osastolle jääminen. Mutta sitten kun se alkoi, mä tiesin heti mitä haluan.

Mä halusin pois osastolta. Hoitoneuvottelun kulkiessa eteenpäin mun toiveet uloskirjauksesta vaan kasvoi. Puol välissä mä olin varma että pääsen pois.

Ja niin mä pääsin. Oon ollu laitoksessa kahesta asti, käyny kaupassa ja ollu Tetriksen kanssa. Yhdessä vaiheessa ahdisti, mutta ei enää.

Mitä oon tänään tehny?

Tein itelleni septumin, värjäsin hiukset ja Tetris autto mua siinä, että sain värin niskaan. Tetris on ollu mun tukena aivan mielettömän paljon. Oon kiitollinen sille, vaikka meil on ollu välillä erimielisyyksiä.

Nyt olo on hyvä, ja rauhallinen. Pärjään suht hyvin varmasti, maanantaina palaan kouluun. Kahen viikon päästä intervalli osastolla.

Jos vaan osaisin sanoa

Mun pitäis torstaihin mennessä kertoa osastolla, kuinka pitkää hoitojaksoa tarviin, miten noi intervallit (kuinka usein, arkena vai viikonloppuna) ja mitä hoitajien tulis tehdä mun olon parantamiseks.

En tiedä, pärjäänkö jos mut ulokirjataan torstaina. Epäilen, että pärjäisin. Mutta mä en halua olla täällä. Vaan sielä oikeella osastolla. Aion yrittää puhua/sanoa/kertoa sen täällä tänään. Intervalleja en haluais ollenkaan. Ja haluun että nää ymmärtäis mua sillon kun mä kerron jotain.

Olo on inhottava. Ahdistaa eikä kirjottamisesta tuu vittu mitään. Parempi jättää tää tähän.

Mä lähdin pois

Lomilla, samaan aikaan omilla lomilla. Lähin pois laitoksesta, oon frendien kanssa juomassa. En oo kännissä vielä, osaan kirjottaa harvinaisen hyvin. Mut olo on känninen. Puhuminen sujuu kuulemma hyvin ja silleen.

Juomista on vielä melkeen kaks litraa. Yöllä kai johonkin bussilla. Tää on loistavaa.

En välitä mitä tästä seuraa, ei vaan jaksa kiinnostaa. Osastojakso voi pidentyä mutta ei jalsa kiinnostaa. Oikeelle osastolle siirto mahdollisesti.

Valehtelet

Hoitaja sanoo, että mä ehdin vielä tehdä kaiken näköstä. Eikö se jumalauta tiedä sen verran, että mä tulin tänne siksi, että mä en todellakaan aio ehtiä.

En mä aio elää niin kauaa että täytän 18. Eli en "ehdi" nähdä mun lempi artistia livenä. Oon mä sen kerran nähny mutta sen keikalle en enää pääse. Tai pääsisin, jos haluisin sitä enemmän kuin kuolla.

Tuntuu, että kaikki on mua vastaan. Ja että joku on mua vastaan paljonki. Yrittää saada mua anonyymisti sortumaan. Jos tiedät tekeväs näin, ni mä pyydän - lopeta.

Mun on paha olla. Hoitaja kyseli miten on menny ja että onks mun itsemurha-ajatukset ja itsetuhoset ajatukset hellittäny täällä ollessa. Sanoin että on, mut niitä silti edelleen on.

Kunpa pääsisin jo kokonaan pois. Mutta mä yritän, vielä kerran saada apua.

Hulluks ne mua kutsuvat

Ne sanoo mua hulluks ja herään todellisuuteen ja epätoivoon. En koskaan parane tästä sairaudesta, mut on  leimattu jo hulluksi.

Enää mua ei motivoi täällä (osastolla) mikään, ainoastaan se kun pääsen lauantaina lomille motivoi mua olemaan tekemättä mitään itelleni. Vasta sunnuntaina tai maanantaina kerron, kuinka mä olen valehdellut kaikille hoitajille.

Pelottaa, mitä siitä seuraa. Meneekö mun ulkoilut, siirretäänkö mut viimein oikeelle osastolle vai mitä oikeasti tapahtuu. Oon tehny kaikkeni piilottaakseni tähän viikonloppuun asti mun todelliset tunteeni. Ja sitten, mä kerron.

Mä haluan niin kovasti satuttaa. Tehdä kunnon viiltoja, tumpata röökin käteen, mitä tahansa mikä sattuu. Mutta mä en voi...

Mä en tiedä enää mitään

En tiedä onko mulla paha olla vai ei. Okei, no on.

Epätoivonen olo. Mä en nää tulevaisuutta, en ollenkaan. Haluan vaan nyt tappaa itteni, tehdä itsemurhan. Mieli ei vaan kestä tätä elämää enää.

Ja valheet mitä syötän hoitajille ja muille... Vittu mä en jaksa. Mut ei oo muuta vaitoehtoa. Jos haluun lomille, ni en voi muuta.

Ristiriitasia ajatuksia, niitä on aivan liikaa.

Tuntuu, kuin surulle sanoisi tahdon

Mun on huono olla. En uskalla kertoa hoitajille, miltä musta oikeesti tuntuu. En halua menettää ulkoiluja, enkä mä uskalla ajatella ja menettää toivoa viikonlopuks lomille pääsystä.

En nää muuta vaihtoehtoa kun valehdella... Oon taas nyt niin neuvoton. Ehkä mä uskallan alkaa puhumaan viikonlopun jälkeen? Tai jos en pääse lomille ni en puhu ollenkaan. En ainakaa ennen ens viikon torstaita.

Kun en mä enää uskalla kirjottaa tähän(kään) blogiin mitä mä oikeesti ajattelen. Pelkään että kaikki sen jälkeen hajoaa taas uudestaan...

Voinko ja uskallanko mä luottaa teihin? 

Almost

Meinasin päästä oikeelle osastolle, mut siellä oli vaan yks huone vapaana, ei ikkunoita. Mä tiedän sen huoneen. Siellä mä olin 3vrk vierihoidossa viime syksynä.

Mulla oli hoitoneuvottelu tänää, siinä ei päätetty lähes mitään. Turha hoitoneuvottelu jos multa kysytää.

Viime yössä oli ja tänä yönä on töissä hoitaja, jolle pystyn puhumaan/kertomaan asioita. Aion tänäänki kertoo, kirjottaa, sille mitä ajattelen. Kun en mä pysty mun omahoitajille kertoo...

Älkää vaan tehkö mitään, en arvosta

Ne näkee mun pahan olon. Ne vaan seisoo paikoillaan vieressä, mutta ne ei sano mitään. Ei helpottaakseen mun oloa millään tavalla.

Mä olen väsynyt tähän, kun kukaan ei edes yritä helpottaa mun oloa. Ei sanoin, ei teoin.

Oon yksin, välillä huoneessa, välillä yleisissä tiloissa. Mutta yksin. En kuulu mihinkään. Joka paikassa mä olen vaan yksin.

Mua itkettää.

Mieli laittaa vastaan.

En jaksa enää yrittää. Oon liian väsyny tähän paskaan joka ei lopu koskaan. Ilkeitä viestejä ystäviltä ja mä en oo enää se sama ihminen.

Otan aina kaiken paskan vastaan, myönnän kaiken. Joo, noinhan se menee. Mun on turha tehä mitään kun en missään onnistu.

Mieli huutaa vastaan kun mä ajattelen kertovani ajatuksia hoitajille tai lääkärille. En kestä tätä kohta enää, haluan vain nyt pois koko osastolta.

Kunpa tää ei jatkuis näin

Tarkkailussa maanantaihin asti, jollen mä saa puhuttua itteäni pois tästä. Pakko puhua päivystävälle lääkärille, ei oo muuta vaihtoehtoa. Ajattelin sanoa että mun on jo parempi olla ja kysyn oisko mahdollista saada ulkoilut. 

Mutta jos mä tätä menoa jatkan, niin en saa ulkoiluja. Multa kysytään miten menee, enkä vastaa tai katso silmiin. Ei yhtään epäilyttävää... 

Fakta vaan nyt on se, että mä haluan kuolla. Mutta mun pää ei kestä olla koko aikaa sisällä. Musta tuntuu että jos saan ulkoilut, ni vaan hoitajan kanssa. Sisällä ahdistaa kun en pääse yksin ulos. Voisin ehdottaa että jos pääsen vaikka jonkun toisen nuoren kanssa. Sillon en olis yksin.

Oon varma, että kaikki menee päin helvettiä. Päivystävä lääkäri tulee vasta reilun kahden tunnin päästä, ellei mee jopa pidempään. Alan olla epäitoivonen.

M1

Istun lanssin kyydissä menossa väärälle osastolle.

Hoitoneuvottelu alkoi suht hyvin, mut puolessa välissä en saanu enää sanaa suustani ja lähin röökille.

Lääkäri päätti tehä lähetteen osastolle, mutta mä en suostunu vapaaehtosesti menemään, joten M1 lähetteellä mennään.

Vihaan sitä lääkäriä, vihaan polin sairaanhoitajaa, laitoksen sairaanhoitajaa ja sossuja.

En aio jäädä pitkäks aikaa osastolle, jollen pääse oikeelle osastolle. Laitoksen sairaanhoitaja lupas mulle että puhuu osastolla oikeelle osastolle pääsystä.

Tiedän päivän, tiedän paikan, tiedän tavan

Huomenna on se hoitoneuvottelu. Hermostuttaa, pelottaa ja ahdistaa koko hone. Kirjotin kirjeen, jonka annan kaikkien lukea.

Tiedän päivän, tiedän paikan, tiedän tavan jolla lähden pois.

Toivon, että jos mut laitetaan osastolle, ni laitettais lähete oikeelle osastolle. Ihmisillä on vapaus valita yhteisymmärryksessä lääkärin kanssa että missä halutaan hoitoa. Se tarkottaa sitä että myös mulla on vapaus valita. Jos lääkäri puhuu väärälle osastolle laittamisesta, kieltäydyn ja tyrmään ajatuksen heti. Ja jos joku kysyy mitä mä sitten haluan tän kuvion menevän, vastaan eiköhän kaikki tiedä mitä mä haluan. Varsinki jos puhutaa  osastopaikasta.

Olin eilen illalla päivystyksessä. Mut tikattiin, lääkäri kysy onko mulla itsetuhosia tai suicidaalisia ajatuksia. Ei. Eipä.

Tänää en ollu koulussa, en vaan jaksanu mennä. Nukuin melkeen sit koko päivän, mut ainaki sain nukuttua. Ei tullu syätyäkää nii paljoo.

Fiiliksestä sen verran että ei jumalauta. En muista millon viimeks ois ollu näin paha olla. Vaikka tää päivä on menny suht hyvin, ni olo on aivan paska. Nyt en lähe viiltämää, vaikka haluisin, mut jos viillän, joudun päivystykseen ja sieltä mahdollisesti väärälle osastolle ja mun ainoo mahdollisuus päästä oikeelle osastolle on sillon täys nolla - koska huomenna on mun ainoo mahdollisuus.

Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa? !!! TRIGGERWARNING !!!

Mulla on vaan niin helvetin paha olla. Mikään ei auta, kunpa saisin vain nukkua ettei tarvitsis kestää näitä ajatuksia ja tunteita.

Käteen koskee, viilsin taas. Viilto pitäis tikata mutta mä en tiedä uskallanko kertoa. Tetris varmaan taas suuttuis mulle... Vaikka ei mun viiltelyn pitäis sen elämään mitenkään vaikuttaa. Eikä vaikutakkaan.

En oo vuotanu edes paljoo verta, mut silti mua heikottaa.

Pelkään, että jos kerron viiltäneeni, ni mut viedään päivystykseen. No ei siinä mitään, mutta mitä jos lääkäri laittaa mut osastolle? Siinä menis viimeinenkin toivo päästä oikeelle osastolle, koska torstai on mun ainoa toivo.

TRIGGER WARNING
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-

Silmissäni näen sen

Nään silmissäni kuvat viilloista. Niitä on niin paljon ja viillot on kauniimpia kuin koskaan. Ja mä tahdon tehdä samanlaiset. Paljon tikkejä vailla olevat viillot.

Itkettää kun oon niin paska. En osaa viiltää, en saa viillettyä kunnon viiltoa. Vaikka oon ennen pystynyt. Kai mun kädet vaan on niin täynnä arpikudosta ettei terät enää mene läpi jollei paina kaikin voimin.

Mut mä en halua kuolla vielä. Haluan ensin nähdä kaikki läheiseni. Varsinkin yhden tietyn. Mulla on aika ja paikka kyllä tiedossa, aika ja paikka itsemurhalle.

HELVETTI JOS EN TUU ONNISTUU SIINÄ. VITTU MÄ HALUAN VAAN KUOLLA KUOLLA KUOLLA KUOLLA. En jaksa tätä enää, en vaan pysty elämään...

Mä en tiedä enää mitä tehdä...

Miten pärjään siihen asti?

Torstaina polilla hoitoneuvottelu. Sinne tulee mun lisäkseni äitini, sossuni (2x?), sairaanhoitaja laitoksestani, polilta sairaanhoitaja sekä tottakai lääkäri.

En uskalla kuitenkaan sanoa asioita jotka olisi hyvä kertoa. Siellä on kaikki... Kunpa uskaltaisin kertoa edes äidilleni miltä musta oikeesti tuntuu. Muttakun en uskalla. En tiedä kuinka jaksan siihen hoitoneuvotteluun asti.

Koulussa oleminen vie voimat. Pakotan aina koulun jälkeen itteni tekemään asioita, vaikka en todellakaan jaksaisi. Kävin bussilla kaupassa Tetriksen kanssa, koska en osannut sanoa ei.

Joskus täytyy pestä pyykit, mut mä tein sen eilen. Hyvä vaan. Siivotakkin pitäis, onneks vasta torstaina. Olis vaan hyvä jos jaksaisin pitää oman kämppäni siistinä, ni ei tarvis siivota niin paljoo torstaisin.

Ja koulussa en jaksa pysyä tunneilla hereillä, nukahtelen kemian ja matematiikan tunneille vaikka pitäis tehä tehtäviä. Muttakun mulla ei ollu kynää mukana ni en voinu tehä tehtäviä. Oikeesti ei ollu mut täytyy sanoo et paska selitys. Matematiikan tunnilta lähin 20min aikasemmin koska menin syömään Tetriksen ja sen parin kaverin kanssa.

Välillä mä ajattelen, että kyllä mä jaksan. Että ei elämä sen kummosempaa ole. Mut sit taas... mä en vaan jaksa. Elämä on liian raskasta, mulla ei ole elämänhalua. Jaksan kyllä esittää, mut en jaksa olla niinku mikään ei olis väärin mun elämässä.

Mä vaan haluan kuolla vittu nyt heti.

-

Mä luovutan. En yritä enää taistella pahaa oloa ja terää vastaan. Hävisin tänkin taistelun, ihan niin kuin aina ennenkin.

Oon niin väsyny. Taistelun jälkeen yleensä ollaankin. Luulin oikeesti sillon osastolta pääsyn jälkeen, että mun ei tarvis enää koskaan taistella tällä tavalla. Mut niinkun aina, mä olin väärässä.

En enää oikeesti jaksa. Yritin kertoo aikuiselle, mut ei se tuottanu tulosta. Yllättävää? Ei...

Ajattelin, että enää en yritä lähes mitään, joka edistäis mun elämää ja tulevaisuutta. Koulussa käyn, jotta ei tarvitse täällä olla ja jottei kukaan tajua mun suunnittelevan itsemurhaa.

Mun elämä ei kestä enää kauaa.

Mitä jos mä en jaksa enää?

Esitän parhaani mukaan hyvin voivaa ja energistä. Tetriksen kanssa sitä mä olenkin, ainakin vähän, mut heti kun Tetris lähtee, mä vaivun siihen tuttuun ja ihanaan synkkyyteen. En aio enää yrittää parantua, koska sitä ei tulis vielä pitkään aikaan tapahtumaan. Mä en vaan jaksa käyttää energiaani turhuuteen.

Ainoo asia, jonka takia muuttaisin mieleni, on osasto joka mua auttais ja joka mua hyödyttäis. Mä olen aivan liian rikki muiden mua yrittävän korjata.

Kun mä olin tikattavana keskiviikkona, se lääkäri ei kerenny jutella mun kanssa. Se sama lääkäri laitto mut joskus aikasemmin osastolle. Onneks se ei kerenny puhua, päivystys meni kiinni klo 22 ja viisarit näytti kellon olevan 21:50.

En oo keskiviikon jälkeen viiltäny, mut tänää on ollu sellanen olo että voisin viiltää taas. Syviä ja kauniita, rasvakudoksen näyttäviä, kunnolla verta vuotavia viiltoja. Mut mä en voi. En saa joutua osastolle nyt. Se tulis liian nopeesti. Ja joutuisin väärälle osastolle.

Täytyy sanoo etten tiiä mitä voisin tehä sen eteen että pääsen oikeelle osastolle. Siellä mä pystyisin ottamaan apua vastaan, koska uskallan luottaa ja uskon niiden oikeesti haluavan auttaa. Väärällä osastolla.... tiedän ettei ne haluu auttaa. Enkä osaa tai uskalla luottaa.

Ihmeitä ei tapahdu

K: Jos tapahtuis ihme ja huomenna aamulla kun sä heräät, niin kaikki sun "ongelmas" olis poissa ja heräisit mistä ikinä sä haluaisit, ni mistä sä heräisit ja mikä olis toisin?

Mulle tuli samantien ajatus mieleen; mä en heräis, vaan mä olisin kuollut.

En vastannu mitään, katoin vaan ympärilleni. K alotti puhumaan mun kuolemanhalusta. Kyselemään kuinka vahva se on, sit K kysy että onko mulla ihan itsemurha-ajatuksia ja suunnitelmia.

- Ei mulla itsemurhasuunnitelmia ole, ajatuksia vaan.

V A L E H T E L I J A .

En itekkään ymmärrä itteäni. K kysyi multa myös, että mikä mua parhaiten nyt auttais, miten se vois mua auttaa. Osasto, joka on mun kotipaikkakunnan sairaanhoitopiirissä. Mutta mä en sanonu mitään. 

Ens viikolla polilla hoitoneuvottelu. Pelottaa miten se tulee menemään, mitä siellä puhutaan. En halua että se neuvottelu koskaan alkaa.

AINIIN !!! Jos viittisitte olla laittamatta mun askiin mitään tästä blogista. Jos laitatte, vastaan tänne.

- laitoin lanssin kuvan tohon aikasempaan postaukseen, koska en halunnu että ensimmäisenä on kuvia viilloista, sillä jos vaikka puhelimella katsoo, niin vaikkei avaa postausta ni kuvan joka on postauksessa ensimmäisenä näkyy blogia selaavalle.

Jos vain kuolla vois !!! TRIGGER WARNING !!! Postaus sisältää kuviatuoreista viilloista !!!

Viilsin eilen, viilsin äsken.

Mun on vaan koko ajan pahempi olla. Mutta mä en näytä sitä kellekkään. Kukaan aikuinen ei tiedä mun viiltäneen viime torstain jälkeen. Joka kerta mä olen viiltänyt ainaki yhden tikattavan viillon.

Äskeinen viilto jonka tein, tikattava joka on tuossa yllä olevassa kuvassa, on kipeä. Siihen koskee ja... en osaa kuvata sitä kipua. Kun mä tein sen, se kirpaisi. Mutta sehän on vain hyvä. 

Veri on kaunista. Ilman veren näkemistä en voi elää. Saan mielihyvää kun tunnen kipua, kun näen verta. Kun se veri valuu... se mielihyvän määrä... <3

Huomenna on terapia ja mietin mitä sanoisin siellä K:lle. Mielessä on käynyt, että kertoisin eräälle aikuiselle viiltämisistäni. Mutta joutuisin päivystykseen ja sieltä väärälle osastolle. Mut vaan jos kerron mun oikeet ajatukseni.

Tää kaikki loppuu vielä

Arvostan itteäni edes sen verran, että mä en pakota itteäni jatkamaan. Päätän tän kaiken, jonain päivänä ennen kun täytän 18. En jaksa enää tätä yksinäistä oloa, masennusta, ahdistusta ja viiltelyhalua vastaan taistelemista. Oon liian heikko kestämään tätä kaikkea yksin.

Fyysisesti en oo yksin. Ehkä se on hyvä. Mutta henkisesti mä olen. Liian yksin, niin yksin ettei mun pää kestä. Vähän väliä mun tekee mieli itkeä.

En saanu lääkärille enkä sairaanhoitajalle polilla aikaa. Koska mulla on ens viikolla joku vitun hoitoneuvottelu polilla. Tiedän tän menevän siihen että kun mulla on se HN, niin mä en jaksa yrittää olla niinkun kaikki olis hyvin.

Jos mä kestän hoitoneuvotteluun asti, niin mä kerron siellä kaiken. Kirjotan, jos en pysty puhumaan. Kysyn osastopaikkaa, jos se vaan on mahdollista. Aion yrittää viimestä kertaa saada apua josta on mulle oikeasti hyötyä. Mutta harva ymmärtää, mistä on oikeesti mulle eniten apua.

Me ollaan molemmat hajalla, yhdessä.

Yksikössä, jossa mäkin olen, on poika Benjamin. Benjaminin luokkalainen kuoli pari viikkoa sitten ja sai tänään tietää tästä. Benjamin on aivan hajalla....

Ihan niinkun mäkin. En vaan jaksais enää jatkaa elämää. Eilen käytiin hakemassa mun tavarat exrakkaalta. Se sattu, mutta mä jouduin kestämään sen kivun. Mutta heti kun mä pääsin olemaan yksin... Romahdin.

Mutta mä en antanut itkun kestää kauaa, pakotin itteni nousemaan lattialta ja keräämään itteni. Nyt taas olo on samankaltanen.

Ajattelin puhua yksikön aikuiselle ja sanoa, pyytää että jos ne ehtis soittaa ja pyytää aikaa mahdollisimman nopeesti. En yksinkertaisesti jaksa. Joten pyytäisin jos pääsisin kotipaikkakuntani sairaanhoitopiirin psykiatriselle osastolle. En mä pärjää muuten.

Kun en mä näe muuta vaihtoehtoa kun osasto. Enkä halua tän maakunnan sairaanhoitopiirin osastolle. Mulla on oikeus sanoa mun mielipiteeni siitä missä mua hoidetaan.

!!! TRIGGER WARNING !!! Postaus sisältää kuvia tuoreista viilloista !!!

Olo on turta. En tunne iloa, en surua. Frendi sano että se seurustelee jonkun pojan kanssa. Ihanaa , onnee <3 on mun vastaukseni. Mutta mulla ei ilmekkään värähdä. En osaa edes itkeä, vaikka mun elämä ei ookkaan helppoa ja vaikka mun on järjettömän paha olla.

Tuntuu, että mä roikkuisin kallion reunalla eikä kukaan ota mun käsistä kiinni ja auttais mua ylös. Kallion päällä olevat ihmiset vaan katsoo kuinka mä yritän pitää kaikin voimin kiinni, jotta mä en putoais. Mutta kukaan ei auta.

Viilsin tänään. Käteen tuli kaunis, niin kaunis viilto. Se pitäis tikata, siitä näkyy rasvakudos ja <huokaus>...

Frendi pyysi mua lupaamaan, etten enää koskaan viillä tikattavia viiltoja. En voi luvata mitään sellasta. Mun on pakko saada tehtyä edes yks tikattava viilto. Ja nyt mä sain sellanen. Kauniin sellasen.

Rikki

Yritän olla itkemättä, mut tää on liian vaikeeta. Paha olo on vaan eikä hellitä ja mä oon väsynyt pyristelemään vastaan.

Viilsin torstaina. Tai to - pe välisenä yönä. En mä ole varma. Seuraavana päivänä, eli eilen, exrakkaani äiti soitti 112 ja menin lanssilla päivystykseen. Päivystyksessä näin lääkäriä ja parin mutkan kautta päätettiin että palaan yksikköön.

Täällä mä nyt olen, rikkinäisenä ja yksin. En näe mitään syytä olla viiltämättä. Enkä mitään syytä jatkaa elämää. En halua, en pysty. Teen kaiken väärin ja pilaan kaiken. Kunpa olisi joku joka oikeasti musta välittäis ja joka rakastais.

Seuraavan kerran kun mä viillän, viillän kunnolla. Tiedän sen. Jos viiltäisin vahingossa liian syvälle..?

En halua olla. Mä en vaan pysty olla. Yksikössä ei ole ketään aikuista kelle puhua. Tetris tulee lomilta, joten sen kanssa voin olla. Jos pystyn edes siihen... Tetris on kai ainoa mun oikea ystävä täällä. Siis yksikössä.

Mä en osaa sanoa nyt muuta. Haluan pois. Sanoo ettei ole suunnitellut itsemurhaa sen tarkemmin. Nyt ainakin mä olen. Ehkä liiankin.

Elämä

En osaa sanoo millanen olo mulla on. Se vaihtelee niin paljon... Varmaan johtuu siitä kun en oo ottanu lääkkeitä säännöllisesti.

Mun mielialat vaihtelee, enkä mä voi olla koskaan varma että onko mulla hyvä vai paha olla. Välillä voisin viiltää ranteet auki ja välillä taas voisin melkeen jopa sanoa olevani onnellinen.

Vaan en pysty. Se, että mä olen rakkaani kanssa ei tarkota että mä olisin onnellinen. Sen voin sanoa että se helpottaa mun oloa - se kun mä olen täällä.

Jos olisin jossain muualla ilman rakasta, mulla ei olis näin "hyvä" olo. Ei mulla hyvä olla ole, mutta mä siedän tätä oloa. Ainoastaan rakkaan avulla. En tiedä, mitä mä tekisin ilman sitä...

Saas nähdä. Viiltäminen ja viime kesä pyörii päässä turhan paljon. Liikaa. Jos uskaltaisin ajatella ja käydä läpi viime kesää, itkisin. En koskaan pysty käsitellä viime kesää ja sen tapahtumia. Se tarkottaa sitä että en tuu ikinä pääsemään yli siitä.

Kun mä haluan takasin kesään 2014. Vaikka mun oli sillon äärettömän paha olla, oli se silti mun elämäni paras kesä tähän asti. Viime vuonna marraskuu muutti mun elämääni liikaa. Toisaalta se on hyvä, toisaalta huono...

Rehellisesti sanottuna mä olen aivan vitun loppu. Sana kyllästynyt on väärä sana, mutta mä olen kyllästynyt elämään. Vaikka täällä on paljon hyvää, on mun elämässä liikaa pahaa ja huonoa.

Tiedän, mut pitäis olla tyytyväinen siihen mitä mulla on, mutta mä en ole. 

Ja mä lähtisin pois

Mä oon ajatellut. Ehkä vähän liikaakin.

Eilen mä tulin tänne, mun rakkaani luo. On ollu hyvä olla, mut sit on ollu niitä huonojaki hetkiä. Itseasiassa, myös todella huonoja. En vaan näyttäny sitä(kään) rakkaalle.

Eilen illalla mä halusin vaan kuolla. Ajattelin että miten voisin itteni tappaa. Ja niitä tapoja tuli mieleen. Toivon, ettei kukaan huomannut.

Ja mä ajattelin, että sitten kun mä täytän kahdeksantoista, mä lähtisin. Lähtisin kauas pois, johonkin jossa kukaan ei tunne mua. Ei tuomitse. Ei mitään.

Eli mä olisin kuollu. Voi kunpa olisinkin.

It's too late to apologize, it's too late.

Mä en ole tyhmä. Kaks ihmistä jotka tuntee toisensa, laittaa mulle samaan aikaan muutaman sanan anteekspyynnön.

En saa sitä ajatusta pois mielestäni, että mitä jos niillä on miälessää jotai. Jos ne ois suunnitellu jotain, tyyliin että ensin ne yrittää saada välit suht hyvää kuntoo ja sit taas satuttaa sanoillaa.

E I . Mä en anna niiden tehä sitä. En anna niiden enää satuttaa. Enkä todellakaan enää aio itkeä niiden takia. Ne ei oo mun kyynelten arvosia. Ne on kaukana niiden arvosta.

------------------------------------------------

Tänään mä lähden viikoks mun rakkaani luo. Koko viikoksi. Samalla nään mun siskojani ja yhtä veljeä. Veljeä en oo nähny moneen kuukauteen. Siitä kun mä viimeks Veljen näin, siitä on 9-10kk. Viimein mä nään mun Veljeni! 

Sometimes it's better to walk away and say "fuck you".

Eilen illalla ja tänään päivällä mä ajattelin vaan, miten mä jaksan enää. Kun kukaan ei välitä, eikä osoita olevansa huolissaan musta. Kun mä olen aivan yksin ja hukassa.

Mut tänää päivällä multa kysyttiin, onko koulu ainoo asia mitä en jaksa. Vihdoin joku aikuinen osottaa olevansa huolissaan ja kiinnostunu mun asioistani.

Vastasin, että ei, koulu ei oo ainoo asia mitä en jaksa. En jaksa elämää, en jaksais käydä suihkussa, en jaksa pestä hampaita enkä pyykkiä. Sillon on vaikee olla puhtaissa vaatteissa, mutta jos en tee mitään, nii eihän ne likastu niin nopeesti - eihän? Ja vitut.

En ollu tänää koulussa, enkä tiedä huomisesta. En vaan yksinkertasesti edellenkään jaksa.

Kerroin myös tänää mun yhdelle hyvälle ystävälle kuinka mulla oikeesti menee. Tää ystävä on se, jonka kanssa mulla on ollu vähän haastavaa. Mutta mä en jaksanu kuunnella sen kuittailua, joten päätin kertoa sille totuuden.

Se mun ystävä, Tetris, meni aivan sanattomaks. Ei se osannu sanoo mitään. Kai se osottaa sen, että sitä kiinnostaa ja se on huolissaa. Ja ehkä Tetris jopa katuu sitä kuittailuaan. 

Huono, kelvoton, arvoton

Mä oon kyllästyny kuulemaan siitä, kuinka huono mä oon. Miten musta ei oo mihinkään.

En tiiä mitä mun tulis tehdä. Kävin tänää ostaa teriä. Tai siis, sheivereitä*. Yhden mä jo laitoin hajalle. Kaksi terää sain kolmesta.

Ne on niin teräviä, uusia, käyttämättömiä. Ja niillä saa kaunista jälkeä aikaan, sitten kun on aika.

Antakaa mun mennä, pyydän.

Mä haluan pois täältä. Missä ikinä oonkaan, elämä on liian musertavaa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän ja ottavan mua tosissaan. Paitsi kaksi ihmistä, terapeutti ja yksi toinen. Terapeutti yrittää auttaa, mut se ei tiedä millanen hätä mulla nyt on.

Ystäville joita en usein näe, menee kaikki muu edelle. Ystävät, joita ne mun ystävät näkee päivittäin. En merkitse niille kai enää mitään.

Ei siinä mitään, mä hyväksyn sen. Mut en enää jaksa tätä jatkuvaa yksin jäämistä ja yksinäisyyttä. Purkaan pahaa oloa syömiseen ja lihoan. Paha olo voimistuu ja niin voimistuu myös kuolemanhalu.

On niin monta tapaa päättää elämä. 

-

Moni tuhoa pelkää mielessään
Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu

Mun toivoni tulevasta... pienenee tunti tunnilta. Tottakai mulla on tulevaisuutta varten suunnitelmia. Mitä mä tekisin jos joku kysyis multa millaisena näet tulevaisuutesi? Olisin vaan hiljaa? En tiedä.

Oon alkanu miettimään taas tapoja, joilla pääsisin pois. Ne ois liianki helppo toteuttaa.

Aamuisin en jaksa nousta ylös. Ei mitään motivaatiota mennä kouluun, suihkussa en jaksa käydä sillon kun pitäisi, lykkään sinne menoa jatkuvasti.

Päivät kulkee samaa rataa. En tee mitään. Iltaisin itken ja yritän saada mieleni pysymään kasassa. Ahdistavat, itsetuhoiset ja pelottavat ajatukset valtaa mun pääni. Itken lisää, kunnes mä nukahdan levottomaan uneen.

Tänää mä kerroin, kirjotin aikuiselle joka mua vois auttaa. Mutta se ei sanonu mitään. Ei sanaakaan. Taidan luovuttaa.

It's all lies, darling.

Valehtelen niin paljon ihmisille päivän aikana etten voi käsittää. Valehtelen mulla menevän hyvin. Eikä kukaan tajua että mä VALEHTELEN. Ei tajua kuinka helvetin paljon mä sitä teen.

Eilen tais mennä välit yhen frendin kanssa. Tai, frendin. Ei se kai koskaan oikeesti mun ystävä ollukkaa... Kai se on vaan esittäny ja tehny kaikkensa, jotta se saa mut uskomaan sen olevan muka mun ystävä. Ja lopulta se sitte kerto kuinka lapsellinen mä olen.

Toisenki frendin kanssa vähän vaikeeta. Arvostelua ja haukkumista. En tiedä tekeekö se sen läpällä, mutta se sattuu silti. Tänää on ollu meiän välillä kaikki ok, mitä nyt oli pieni riidanalku mut ei siitä riitaa onneks sitte tullukkaan.

Mulle sanotaan, että mun voinnin muutoksiin puututaan siten, että sitä yritetään parantaa jos tarve vaatii. Paskat sitä muuteta tai huomioida. Ihmisillä, aikuisilla, on kyllä näköjään pokkaa valehdella päin naamaa. Niin on sitte mullakin.

-

Mulla ei oo mitään uutta kerrottavaa.

Paha olo vaan voimistuu. Sillon, kun täytyy olla iloinen ja positiivinen, niin onnistuu. Mutta kun ei tarvii esittää... paha olo ottaa valtaa enemmän.

Yksin ollessa se paha olo lähtee käsistä. Viilsin eilen, säälittävästi lasinsirpaleilla, mutta mä en saanu kunnon jälkeä aikaseks.

Itkin sitä, miten paska mä olen. Aivan paska kaikessa. Kunpa mä voisin vaan illalla mennä nukkumaan ja aamulla en heräis enää ollenkaan.

Veitsenterällä

Toivon aamulla että ois ilta,

Jotta saisin nukkua vain.

Huolet tuntuu niin rasittavilta,

Mistä mustimmat mietteeni sain?

Miksi tunnen niin kuin tunnen?

Miksi tällaista nyt on tää?

Kaikki johtuuko siitä kun en

Tahdo kestää enempää?

En ollu tänää koulussa. Enkä oo huomennakaan koska palaveri. Keskiviikkona on pakko. On vaan pakko.

Aamulla nousin sängystä sammuttamaan herätyksen. Menin takasin nukkumaan ja pääsin sängystä ylös vasta kahdentoista aikaan.

Täytyisi käydä suihkussa, mutta en jaksa. En vaan yksinkertasesti jaksa.

Oon aivan loppu. Paha olo valtaa mut kokonaan, mä tanssin veitsenterällä ja jalkapohjat on verillä. En vaan halua kestää enempää.

Antakaa mun nyt vaan mennä.

Mä tiesin tän

Tää ei tullut yllätyksenä. Heti kun mä sanoin heipat rakkaalleni ja siskoilleni... paha olo tuli voimakkaampana kun pitkään aikaan.

Rakasta nään parin viikon päästä seuraavan kerran. Miten pystyn olla siihen asti viiltämättä? 

Ikävä on liian suuri jo nyt. Haluun vaan takasin eiliseen. Tai jotain.

Heti kun mä olen yksin, tiedän että sorrun itkemään. Mulla ei oo mitään tavaroita joilla viiltää.. Kunpa olis.

23.6.2014. Maanantai. - Ekaa kertaa osastolle

Valvoin puol viiteen. Nukuin 6 tuntia. Söin "aamupalan" 15 vaille 1. Ja mä leivon tänää, mokkapaloja. Koska huomenna on ***** synttärit. Täytekakkua, mokkapaloja, sipsiä, karkkia, limua... Ei.

Lääkäri kävi. Ketipinor nostettii 100mg'hen. En sanonu mitään mun pahasta olosta. Tekee niin paljon mieli viiltää... Ja musta tuntuu, että mä viillän tänää viel jossain vaiheessa. Tahon viiltää syvälle, niin syvälle, että rasvakudos tulee esille. Niin syvälle, että mä joudun tikattavaks.

Toivon, että mä pääsisin jo osastolle... R sano et mun pitäs mennä sinne. I sano et mun paikka on osastolla nyt.

After: Ja niin mä viilsin. Siis, oon huono. En osaa edes viiltää enää. Kolme huoh -viiltoa, yks menee juur ja juur viillosta, yks on kiva ja yks on ihana.

Kello on n. 10 yli 11 (illalla). Ja mä olen tällä hetkellä osastolla. Kerroin H***ssa et olin viiltäny. Laitoin viestiä et "oon tehny jotain."

Tällänen oli mun päiväni, jolloin mä menin ekaa kertaa osastolle. Jätin osan tekstistä  pois koska se oli aivan turhaa paskaa eikä liity mitenkään mihinkään.

Pelkään että tää menee taas samanlaiseks. Että joudun osastolle, sinne missä mulla on ne intervallit. Merkit on aika samanlaisia kun sillon... Enkä uskalla kertoa kenellekkään.

Mitä jos mä hulluks tuun?

Mä oon taas alkanu kuulee ääniä. Askelia joita kuulen mun selän takaa, mun kävellessä kadulla. Laulua, kun mä olen yksin ulkona.

Tein tänää netissä mielenterveystalon sivuilla.

Mun on niin järjettömän paha olla. Ainoo mikä mua motivoi olla viiltämättä, on se kun mä nään mun rakasta perjantaina. Jos viillän, en pääse.

Mut mikä mua sitten motivoi?

17.3.2014. Maanantai.

Klo on 7:39. Tänään on se päivä, kun mä otan t-lääkkeen, 350mg. Mitähän mulle tapahtuu? Mä en tiedä yhtään. Sillon viimeks, ku otin vaan sen 150mg, ni sydn löi, jalat meinas mennä alta ja meniki ja oli huono olo. En nähny, en kuullu kunnolla. En oikeen tiedä mitä mä toivon et mulle tapahtuu tänään. Pois olis kiva päästä.

Tossa on 3/2014 päivän päiväkirjan kirjotus. Sen jälkeen kun mä otin ne lääkkeet, kerroin nuorisokodin ohjaajalle ja se käski mun mennä terveydenhoitajalle. No mä menin, ohjaaja haki mut ja vei terveysasemalle. Join lääkehiiltä, sain pahoja sydämen rytmihäiriöitä. Nukahdin vasta, kun mä pääsin kyljelleni. Muistan, miten vaikee olo mulla oli.

Mulle soitettiin ambulanssi ja ne vei mut Kanta-Hämeen sairaalaan, Hämeenlinnaan. Matkalla join toisen pullon lääkehiiltä. Jossain vaiheessa mut vietiin lastenosastolle, missä olin yön.

18/3 mut haettiin ja menin terapiaan. Ei lähetettä osastolle. Jaksoin jatkaa, viiltelyn ja tikkausten avulla. Lääkkeet jauhettiin jonkun aikaa tosta eteenpäin.

Seuraava menneisyyden päivämäärä on 23/6/2014.

ICD-10 & 12/2013 - 8/2015

F93.89 Muu lapsuuden tunnehäiriö, nuoruusikäisen identiteetin ja persoonallisuuden kehityksen vaikeudet, piirteitä epävakaasta persoonallisuudesta, impulsiivisuus, tunnesäätelykeinojen vaikeudet, itsetuhoisuus

F32.10 Keskivaikea masennustila ilman somaattista oireyhtymää

Z63.4 Perheenjäsenen katoaminen tai kuolema

Sain tänää postissa lääkärin lausunnot ja niissä luki noin. Luki niissä paljon muutaki. Jotain, mitä en ois halunnu lukea niistä.

Tajusin, että miten pohjalla oon ollu. Olin viime kesänä paremmassa kunnossa ku mitä olin tänä kesänä. 

Listaan tähän tapahtumia, joista huomaa miten mun vointi on vaihdellu.

12/2013 siirto sijaisperheestä nuorisokotiin, parempi vointisena mutta viikon jälkeen lähin valumaan alemmas.

3/2014 ensimmäinen itsemurhayritys.

6/2014 ekaa kertaa osastolle, jolloin olin 7vk osastolla

11/2014 vointi romahti --> siirto erityishuolenpidon laitokseen. Siirrosta seurasi se, että olin viikon sisään viitenä iltana päivystyksessä --> viimeisenä iltana lähete osastolle. Osastojakso kesti 2-3vk.

2/2015 taas osastolle, jakso kesti 3vk.

6/2015 yliannostus, sairaalassa 2 1/2 vrk ja lähete osastolle. Jakso kesti muutaman päivän.

7/2015 lähete osastolle, jakso kesti pari päivää vajaat 5vk ja lääkitys saatiin oikeenlaisemmaksi.

8/2015 viimeisin viilto ja itsetuhoinen käyttäytyminen.

Niinku tosta huomaa, oon ravannu osastolla aika paljon. Tosta puuttuu varmaan puolet osastolle meno kerroista, en itekkään muista kuinka monta kertaa oon osastolla ollu. En oo pysyny laskuissa mukana. 

Tajusin, että oon ollu suht huonossa kunnossa. En enää koskaan haluu sinne takasin, mutta mä pelkään että kohta mä olen pohjalla taas kerran.

Paha olla

Mulla on niin älyttömän paha olla. Viiltely on käyny viimesten kolmen tunnin aikana mun päässä aivan liian monta kertaa. Tähän asti se on ollu pelkällä ajatustasolla, mut pelkään ettei se jää siihen.

Silmissä vilisee kuvat viilloista. Aivan mielettömän syvistä ja tikattavista. Ikävöin niitä päivystysreissuja kun mä sain kuulla sanat toi/noi täytyy nyt kyllä tikata. Ja varsinki sanat että ne on (tosi) pahoja ja/tai syviä.

Mielessä käy, että palaisin vanhoihin toimintamalleihin. Viiltely ei auta itse ongelmaan, mutta mua se autto sietämään henkistä kipua. Pystyin sillä kontrolloimaan fyysistä kipua, ku henkistä kipua en pystyny kontrolloimaan. En pysty kyllä nytkään.

Luulin ettei tätä näin voimakasta pahaa oloa ja itseinhoa ei enää tulis. Mutta  luulin väärin. Tää ei koskaan lopu, kipu ei katoa, ei vaikka kuinka yrittäisin. Mä haluan taas kuolla ja ajattelen lääkkeiden yliannostusta. En jaksa välittää miltä se tuntuis mun läheisistä.

Ei kukaan tunnu mun tunteita ottavan huomioon. Aina sanotaan, että mä en saa tappaa itteäni, enkä satuttaakaan, koska mun pitäis ajatella miltä mun läheisistä tuntuu. Eikö kukaan ajattele miltä musta tuntuu? Musta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta joka hetki kun mä elän, kun mitä mun läheiset tuntee  jos (kun) satutan itteäni.

Paras tapa hellittää tätä kipua ois avun vastaanottaminen, mut terapia on tauolla, polilla käyn vaan lääkärillä tyyliin 2x/6kk. Onhan niitä muitaki joiden tulis auttaa, mutta ne ei osaa. Tällä hetkellä... mä olen tyhjän päällä.

Jos vain kadota vois

Ahdistaa, aivan liikaa. Vois luulla, että olisin ilonen/onnellinen, koska mulla on monta syytä olla. Mutta mä en ole.

Mua masentaa ja ahdistaa ihan kiitettävästi. Oon nähny mun ystäviä ja kavereita, joita en oo pitkään aikaan nähny. En yli kahteen kuukauteen. Silti mulla on tällänen olo.

Tunnen itteni huonoks. Oon kiittämätön paska joka ei osaa olla ilonen asioista joita mulla on. Asioista, joita monilla ei ole.

Jos en olis ollu viiltämättä pari päivää yli kuus viikkoa, ni viiltäisin. Viiltäisin helvetin syvälle. Mä nään sen viillon. Nään sen, vaikka en oo tekemässä sitä. Ehkä.

Pelko

Mä oikeesti pelkään ihan mielettömästi. Pelkään, että mun ystävä, mulle tärkee ihminen, päättää elämänsä. Mä ymmärrän sen, että sillä on vaikeeta, oikeesti vaikeeta, ja että sen on niin paha olla, ettei sitä voi sanoin kuvata... Mut se ansaitsee elää.

Enhän mä sille voi mitään, jos se ittensä tappaa haluu, mut ite en haluu sitä. Siis sitä että joku mun läheinen lähtee pois kokonaan.

Itkisin jos uskaltaisin, mut en uskalla. Oon yksin äidin luona, mut en koskaan voi tietää millon mun veli/veljet tulee tänne. Äidillä kestää varmaan tunti tai enemmän enne ku se tulee takas.

Mut joka tapauksessa... Pelkään mun ystävän puolesta lisäks mun itteni puolesta. Miten mä voin kestää ystävän mahdollisen itsemurhan, ystävän joka on mulle ku sisko?

Kyyneleet nousee silmiin, mun on lopetettava tää kirjottaminen jotta en ajattelis tätä koko asiaa. Kirjottaessa ajattelen aivan liian yksityiskohtasesti..

Huuda aivan vapaasti, kukaan ei kuule huutoasi

En tiedä onko mulla millanen olo... Toisaalta voisin sanoo et mulla on ihan kiva ja hyvä olla, mut sitte taas se on kaukana kivasta ja hyvästä.

Jos vaan saisin päättää, niin mä nukkuisin. Koko ajan vaan nukkuisin. Niin kauan, että vetäisin sen viimesen hengenvedon.

Ilmeisesti mä toivon kuolemaa apuun. Tajusin sen vasta äsken... En mä jaksa tätä arkea. Koulu vie aivan liikaa voimia. 

Jaksoin käydä illalla salilla, vaikka aamulla herätys oli puol 6. Nyt voisin sanoo olevani väsyny mut en vaan jaksa mennä nukkuu.

Ajatukset on sekavia, ehkä kirjotan huomenna tai joskus...

Osastolla

Mulla on intervalli osastolla tän viikonlopun. Toivon et pääsen huomenna pois, meinaan ku oon kertonu tääl nyt mun oikeesta voinnista. Niistä, joita oon kirjottanu myös tänne.

Pelkään joutuvani jäämään tänne. En koskaan oo halunnu olla täällä. Jos oon ni helvetin vähän. 

Nyt ootan hoitajan tulevan juttelee. Kirjotin sille hoitajalle äsken. Tää hoitaja on tosi mukava, samoin mun omahoitajaki on.

Kukaan mun ystävistä ei tunnu tajuavan mua... Haistakoot kaikki vittu.

Vastatuuleen

Ja mä huudan

Mut kukaan ei kuule

Kun mä huudan

Vastatuleen

Mun on paha olla. En jaksa tehä mitään ylimäärästä, haluun vaan nukkua. Pelkään et tää alamäki vaan jyrkkenee ja kohta mä oon ihan pohjalla. Mieliala vaan heittelehtii, enkä voi sille yhtää mitään.

Toivon taas kuolemaa apuun, mut jos mä itteni yritän tappaa ja epäonnistun siinä koko yrityksessä taas kerran, ni se oli siinä sit. Ku kaikki on ulos päin hyvin, ni elämä on pal hankalempaa. En voi olla niinku haluun, vaan mun on esitettävä että voin hyvin.

En tiiä kauan mä jaksan esittää. Eilen jo mielessä kävi, et jos mä kertoisin. Mut en pysty. Pystyn vaan mulle tärkeimmille ystäville kertoo. Perhe onki sit ihan eri juttu. Samoin ihmiset jotka yrittää auttaa perheen ulkopuolella.

Ja tossa mun ystäville kertoessaki pelottaa. Jos ne kertoo vaikka mun sisaruksille tai jollekki. Luotan kuitenki sen verran läheisimpii ystävii, että ne on hiljaa. Vaikka onhan mun yks siskoista sellanen, jolle voin kertoo kaiken. Silti en kerro.

Mä en odota, että saisin apua tähän pahaan oloon, masentuneisuuteen tai mihinkää muuhunkaa. Ei kukaa voi auttaa ku ne ei tiiä mitään. Hyväksyn sen että oon omillani nyt tän koko paskan kanssa.

Mä istun ulkona ja poltan sätkää.

Vähän kauempana edessäni on tie.

Ja mä kuulen, kun hälytysajoneuvo tulee vasemmalta.

Se on ambulanssi.

Pillit päällä se menee ohi

Ja mä toivon että mä oisin ollu siellä.

Luovuttaminen kuulostaa houkuttelevalta

Voisin luovuttaa, kaikessa. Koulun suhteen, ihmissuhteiden, syömisten, riippuvuuksien ja ennen kaikkea elämän suhteen. En jaksa enää käydä koulussa, se käy liian raskaaks. Jatkuva väsymys ei auta asiaa yhtään. 

Mielialat heittelee, enkä pysy perässä. Lääkkeistäkään ei oo muuta hyötyy kun siinä että saan unta ja että mun pitäis jaksaa herätä aamulla. Mut enpä jaksa. 

Tuntuu et en jaksais mitään mut sit taas... jaksan liianki hyvin. Energiaa on ylipaljon mut samalla oon väsyneempi kun koskaan. 

Suurin osa mene päin persettä

...sellasta isoa ja hyllyvää persettä. Haluisin olla ilonen ja vaikka mitä. Mut en osaa. En osaa saatana sentää mitään. Koulussa en osaa mitään, kotona en osaa mitään, yksinkään ei osaa edes ajatella. Menee hermot aivan totaalisesti kaikkeen.

Tänää oli lähellä etten ois alkanu itkee ku odotin bussia. No, soitin sitte kotiin ja pyysin että mut haettais. Kävin ostamassa odottaessani ässästä keksejä. En oo syöny tänää aamun jälkeen mitään oikeeta ruokaa. Ja aamullaki söin jotain. Vitut mä jaksa keskittyy.

En jaksa keskittyy kunnolla mihinkää. Ainakaa tähä kirjottamisee.

Onko mulla täällä mitään?

Mä oon ajatellu paljon sitä, että mitä mulla on? Onhan mulla ystäviä ja kavereita, perhe, joka välittää ja muut läheiset ihmiset. Mulla on maailman ihanin koira, joka on mulle äärettömän rakas. Mulla on katto pään päällä, ihmisiä jotka auttaa ja pitää huolta. Vaatteita, kivat silmät.

Lisäks mulla on koulu, mä olen suurin piirtein terve fyysisesti, näen, kuulen ja puhun. En oo köyhä, mut en oo tosin rikaskaan. Mutta mulla on kaikki hyvään elämään välttämättömät asiat.

En osaa olla ilonen ja varsinkaan kiitollinen edellä mainituista asioista. Koskaan en oo tyytyväinen, koskaan en kiitollinen. Mä vaan haluan aina lisää lisää lisää kaikkea; vaatteita, rahaa ja vaikka mitä muuta. Tatuointeja, lävistyksiä, koruja, värjätä hiuksia jatkuvasti eri väreillä ja sitte mulla onki hiukset hamppua kun en pidä niistä huolta.

-----------------------------------------------------------------------------

Täytyy myöntää että mä olen väsynyt. En jaksa herätä aamulla, en jaksa mennä nukkumaan illalla. Jos mulla ei olis iltalääkkeitä, en varmaan nukkuin kolmee tuntii pidempään öisin. Iltalääkkeitäki on aivan liikaa, 9 pilleriä illalla ja yks aamulla.

Huomenna bussi lähtee seittemältä ja koulu alkaa 10:15. Vihaan mennä kouluun ku matka kestää vajaan tunnin ja oon koululla jo kaheksalta. Kiitos bussien, kun niitä ei vaan mene silleen että oon kymmenen aikoihin koululla. Menee vaan aikasemmin. Tai myöhemmin. Herätys siis puoli 6!

Shh, kukaan ei saa tietää

Kaikki luulee, että mun on hyvä olla. Ja että oon ilonen ja ehkä jopa onnellinen. Mutta se ei mene niin. Rehellisesti, mä olen onneton. Jaksan jauhaa paskaa siitä, miten mulla menee. Kaikki luulee mulla menevän näin;
Oon ilonen, jaksan olla sosiaalinen ja positiivinen. Jaksan käydä koulussa ja mennä muiden mukana. Syön säännöllisesti, en vittuile enkä saa raivokohtauksia. Oikeastihan mulla menee näin;
En jaksa käydä koulussa, en syö säännöllisesti - jonka seurauksena syön liikaa ja sitten oksennan. Juon paljon vettä, jotta en olis nälkänen. Ajattelen negatiivisesti lähes kaikesta - en osaa, en pysty - enkä jaksa pitää yhteyttä ystäviin.

Heräsin aamulla, kun herätys oli soinu jo 6min. Jaksoin nousta ylös, koska oli pakko ja puin päälle, meikkasin ja menin alas. Söin - mutta en kerenny oksentamaan - ja laitoin kamat kassiin. Menin ulos oottaa bussia ja poltin tupakan. Kouluun meno oliki sitte täyttä helvettiä. Huomenna bussi lähtee joskus 20 yli 6...

Olo on väsyny, masentunu ja viiltely pyörii päässä koko ajan. Mutta mä en voi viiltää, koska muuten mut heitetään pois alalta, jota opiskelen. En vaan jaksais mennä huomenna kouluun, en yksinkertasesti vaan JAKSA. Vaikka onki tiistai vasta, ni ei.

Kaiken lisäks mun ystävällä, joka on mulle älyttömän rakas, ni sillä ei mee hyvin. En osaa auttaa sitä, vaikka tuntuu että mun pitäis osata. Ahdistavaa, kun tietää toisella menevän huonosti eikä osaa tehä asialle mitään. Enhän mä osaa edes kuunnella sitä.... Tiedän, että mä olen paska ystävä, paska kaikessa. Jokasessa vitun asiassa.